Gibraltarilla

Noin kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun olen katsellut Välimeren pohjukkaa Istanbulin matkalla. Bosporin salmella saateltiin silloin Välimeren vesiä Mustalle merelle. Pari päivää sitten vesien virtauksia katseltiin Gibraltarin salmella, joka liittää Pohjois-Atlantin meren ja Välimeren.
Nyt on Välimeren pohjoinen puoli katseltu useasta eri kohteesta ja maasta käsin, samalla on huhuiltu Aasian ja Afrikan maanosien puolille.

Gibraltarille pääsee autolla noin puolessatoista tunnissa. Niemi alkaa näkyä hyvin pian Marbellan ohituksen jälkeen ikään kuin jäävuoren nousuna Välimerestä. Niemelle päästyä on vielä pitkähkö matka Espanjan puolta ja kaupunkia, mutta sitten puolen tunnin autojonotus johtaa rajalle, jossa virkailijoille heilutellaan nopeasti passeja autosta nousematta. Kohta ollaankin lentokentällä, sen pohjukassa. Kentältä lähti brittiläinen matkustajalentokone juuri vähän aikaisemmin.

Britannian osuus niemestä tuli tärkeäksi erityisesti toisen maailmansodan aikana. Tiettävästi saksalaisten sukellusveneitä ei päästetty läpi valvonnan tehokkuuden ansiosta. Niemi on edelleen sotilaallisesti ja strategisesti tärkeä Euroopalle. Öiseen aikaan salmella yritetään salakuljettaa ihmisiä Afrikan puolelta Eurooppaan, usein siinä myös onnistutaan. Salmi on kapeimmasta kohdasta vain 14 km.

Turisteille Gibraltar on tullut tunnetuksi Euroopan ainoasta vapaasti elävästä apinapopulaatiosta. Apinoista onkin kehkeytymässä riitaa, koska niitä halutaan harventaa lasten pelkäämisen takia ja siitä syystä, että ne jopa pyrkivät ihmisten asuntoihin. Tosin yhtään apinaa ei nähty omalla reissulla. Auton nokka oli jo apinavuoren puolenvälin korkeudella, parkkipaikalla. Korkea puntamäärä pääsylipusta ja ajatuskin apinan hyppäämisestä puskikosta olkapäälle sai vaihtamaan suunnitelmaa ja kääntämään auton. Gibraltarin Britannian puoli oli niin vaikeakulkuinen yksisuuntaisine kapeine katuineen, että alkoi melkein tulla ahtaan paikan kammo. Auton raapiintumista sai myös pelätä eikä vapaita parkkipaikkojakaan ollut tarjolla. Täytyy ottaa uusi reissu verottomaan kaupunkiin paremmalla ajalla.

Britannian itsehallintoalueena Gibraltar säilyy edelleen kansalaisten tahdosta. Pieni alue on sullottu täyteen kaikkea. On satamaa, lentokenttää, apinavuorta, Euroopan eteläisimmän niemen katselupaikkaa, linnoitusta, keskustaliikkeitä ja kapakoita. Rantaa alueella on 12 km ja laivojen katselu oli yksi mielenkiintoisimmista asioista. Kallio nousee jopa puolenkilometrin korkeuteen, seinämä on toiselta puolen niin jyrkkä, että roikkuukohan siinä seinämässä edes apinoita. Koko alueen koko on 6.5 km, joten auton käyttö oli kuitenkin tarpeellista, vaikka suuremmista turistibusseista näytettiin siirryttävän pienempiin sukkulabusseihin liikkumisen helpottamiseksi. Marokon puolella käyminen on suunnitelmissa myöhemmin ja onhan salmen toisella puolen Espanjan Ceuta -kaupunkikin.

Espanjan bussiturmasta tiedottaminen

Espanjan bussiturmasta tiedotettiin vajaa viikko sitten. Sunnuntaiaamupäivällä istuin valppaana Fuengirolassa kotisohvalla odottaen television ääressä mitä Suomen televisiossa kerrotaan tapahtumasta. Malagan kentälle vievällä moottoritiellä oli bussiturmassa kuollut yhdeksän suomalaista. Asia kiinnosti monella tavalla, myös ammatillisesti, mutta erityisesti tavallisena suomalaisena.

Ensimmäinen ihmettely oli siinä miksi valtiomahti oli ruorissa heti ensimmäisessä vaiheessa. Tiedottamisesta ei välittynyt ensimmäisten turman jälkeisten hetkien surun ilmausten aitous. Tilaisuus oli virkamiesmäinen eikä puheenvuoroissa välittynyt turman aiheuttama osanotto.
Erityisesti uuden, nuoren ja kokemattoman ulkoministerin puheenvuoro oli liiallista yrittämistä ja epäonnistui monessakin kohtaa. Vaikka on ymmärrettävää, että valtion tasolla hoidetaan yhteyksiä turmamaahan ja toimitaan niin kuin kuuluukin, ei niiden selvittely ensimmäisessä tiedotustilaisuudessa ollut tarpeen. Ruudun edessä oli nähdäkseni tavallisia suomalaisia sekä erityisesti turman uhrien sukulaisia ja läheisiä. Tuli vaikutelma, että selonteko Espanjan viranomaisten välisestä yhteistyöstä oli se tärkein asia, suorastaan kehuttiin sitä, miten hyvin yhteistyö sujuu Espanjan ja Suomen välillä. Briiffausta oli saatu Espanjasta yms. Seurasi vielä luentomaisesti kohta1, kohta2, kohta3 yms. asioiden listaus. Ei järkyttynyt ja tyrmistynyt kuulijakunta tarvinnut mielestäni mitään luentoa, tuossa vaiheessa.

Ainoa puheenvuoro, joka kuulosti erittäin hyvältä, oli Aurinkomatkojen toimitusjohtajan puheenvuoro. Hänestä välittyi aito ihminen. Hän puhui rauhallisesti, mutta selkeästi, pitäytyen muutamassa käytännön kysymyksessä, jotka olivat tärkeitä turvallisuuden tunteen välittämisen kannalta.

Myöhemmin viikolla ajankohtaislähetykseen oli saatu Iltasanomien päätoimittaja, joka valitteli sitä, miten kaksikymmentä poliisia vartioi Seutulassa Malagasta saapuvien turmaan osallistuneiden kentälletulorauhaa toimittajien jäädessä ilman haastattelujaan. Poliisien läsnäolo oli hyvä. Toimittajien pitäisi jo vihdoin mennä itseensä ja miettiä millainen lähestymistapa on hienotunteista. Eikö jo edellisestä valituksesta (Jokelan koulun oppilaiden tekemä valitus) oppi ole mennyt perille?

Mielestäni turmasta tiedottaminen oli riittävää enkä kaivannut yhdenkään turmassa olleen suoraa haastattelua. Toimittajien faktatiedot asioista olivat riittäviä. Toinen asia on se, miten toimittajat voisivat vaikuttaa ylinopeuksiin ja rattijuopumuksiin. Mikseivät toimittajat metsästä juttuja niistä. Eivät ne jutut ole mitään harvinaisuuksia.

Helsingin linja-autoasema-alueen historiaa

Helsingistä muodostui vuosisadan vaihteen jälkeen tsaarin sotaväen varuskuntakaupunki.
Sotilaat ja Donin kasakoiksi kutsutut järjestivät huimia ratsastusesityksiään nykyisen Mannerheimintien alkupäässä, linja-autoaseman liepeillä. Myös satamassa valtavat panssarilaivat olivat todistamassa suurvallan läheisyyttä.

Helsinki vallattiin saksalaisten avulla venäläisiltä, ratkaiseva taistelu oli 12.4.1918. Venäläisten suuri kasarmi, Turun kasarmiksi kutsuttu, sortui ja kasarmi purettiin lopullisesti vuonna 1935. Jäljelle jäi vain linja-autoasemaksi restauroitu rakennus, joka oli aikaisemmin toiminut kasarmin keittiörakennuksena. Nykyisin linja-autoterminaali sijaitsee Kampin uuden keskuksen maanalaisissa osissa. Tulevana Helsinki-päivänä 12.6 avataan vanhaan linja-autoasemaan näyttelytila nimeltään Laituri.

Linja-autoaseman seinustalta avautuu Narinkka-tori. Tori on saanut nimensä 50 vuotta sitten paikalla olleen lumpunkerääjien torin mukaan. Kyseinen tori on jäänyt minulle kovin vieraaksi, vaikka se on ollut rakennettuna siinä jo vuodesta 2005. Viime keväänä pidetyissä euroviisuissa mainostettiin laulajien esiintymistä Narinkka-torilla. Missähän ihmeessä tuokin paikka on, ihmettelin. Niinpä riensinkin vanhalle tutulle Senaatintorille ja Esplanadille viisutunnelmaa aistimaan. Lyhyin matka olisi kuitenkin ollut, puolta lähemmäksi, Narinkka-torille, linja-autoaseman lähelle.

Mannerheimintien varteen rakennettiin kasarmin tilalle Lasipalatsi, Sokosta vastapäätä. Väliaikaiseksi tarkoitettu basaarirakennus valmistui 1936 ja edustaa rakennustyyliltään funktionalismia. Lasipalatsi on mielenkiintoinen rakennus, vaikka sen purkamistakin suunniteltiin 1990 -luvulla.

Mistä sitten sana Kamppi tulee? Kampin kentän kerrotaan olleen jo Ruotsin vallan aikana sotaväen leirinä ja harjoituspaikkana. Aluetta kutsuttiin ruotsiksi Campensplatsen. Se nimettiin vuonna 1959 Kampiksi.

Linja-autoaseman seudulla on siis sotaisa historia. Vapaussodan viimeiset taistelut käytiin 13.4.1918 entisessä Läntisen Viertotien (nyk. Mannerheimintie) päässä. Noissa taisteluissa kaatui kaksisataa saksalaista, yli kolmesataa punaista ja parikymmentä valkoista.
Marsalkka Mannerheimin patsas on sopivasti ja asiaan kuuluvasti sijoitettu lähituntumaan.

Helsinki säilyi vapaussodassa

Tammikuussa 1918 Helsingissä oli 16000 venäläistä sotilasta ja Suomenlinnassa (ent. Viapori) oli tuhat venäläistä. Punaiset suunnittelivat Helsingin pommittamista. Suomenlinnassa oli sijoitettuna 463 tykkiä, joilla Helsinki olisi pystytty pommittamaan maan tasalle tunnissa. Silloista linnoitusta pidettiin tulivoimaltaan Gibraltarin ohella maailman parhaana. Venäläiset ja punaiset suunnittelivat siis Helsingin valloittamista.

Kuitenkin tykit riisuttiin venäläisten ja punaisten silmien edessä heitä nenästä vetäen - aseina pelkät työkalut ja röyhkeä viekkaus. Juuri ennen kuin Helsingin tulittamiskäsky oli annettu 21 suomalaista miestä sabotoi tykistön. Kyseessä oli suomalaisten ammattimiesten uhkarohkea operaatio. Operaatiota johtivat konepajajohtaja Allan Staffans sekä hänen työnjohtajansa Juho Vanhanen.

Staffans oli jo aikaisemmin ruvennut suunnittelemaan satojen kilojen painoisten tykin lukkojen poistamista. Vanhanen taas osasi venäjää. Staffans viekasteli, että lukkojen purkaminen ja varastoiminen kuului Brest-Litovskin rauhansopimukseen. Vanhanen puolestaan hankki kulkulupapaperit Ferro-insinööritoimistolle. Kulkulupaan suomalaiset lisäsivät tekstin, joka valtuutti tykkien lukkojen poistamiseen. Vartijat olivat estämäisillään operaation, mutta heidät suostuteltiin kertomalla, että lukkoja ei viedä saarelta pois, että ne vaan varastoidaan. Miehet veivät kuitenkin tykkien tärkeät pikkuosat tai vahingoittivat niitä.

Tykit ehdittiin juuri ja juuri riisua ennen Helsingin taisteluja. Molemmat johtajat joutuivat vaikeuksiin, kun kepponen huomattiin. Viaporissa venäläiset ja punakaartilaiset yrittivät kaikin tavoin mutta turhaan saada tykkejä toimimaan. Suomenlinnaksi nimetyn Viaporin Kustaanmiekan salkoon nostettiin Suomen leijonalippu ensi kertaa 12.5.1918.

Staffansia ja Vanhasta on kiittäminen vapaasta ja itsenäisen Suomen Helsingistä.
Vaikka Ilta-Sanomia pidetään yleensä ns. lööppilehtenä, niin tämä artikkeli 29.3.08 Helsingin pelastajista oli yllättävän mielenkiintoinen. Juha-Pekka Tikka kuvasi miten suomalainen uroteko tapahtui lähes ilman laukauksia ja verta. Artikkelissa oli myös valokuvattuna väärennetty kulkulupa.

Historiallinen tietämykseni sai tärkeän lisän yllä olevasta kuvauksesta miten Helsinki liittyi vapaussotaan, joka oli alkanut Laihialla ja päätettiin Helsingin voitonmarssiin.

Käynti Emmassa

Emma on lyhenne Espoon modernin taiteen museosta. Emma on pitänyt majaansa yli vuoden entisessä betonisessa painotalossa, joka on kunnostettu kulttuuritarkoituksiin. Espoo haluaa kehittyä merkittäväksi kulttuurikaupungiksi, varsinkin kun sille on tulossa elokuussa syntymäpäivät (550 -vuotisjuhla). Näyttelykeskus WeeGee: ssä on Emman lisäksi, Espoon kaupunginmuseo, Kellomuseo, Leikkilinna, Helinä Rautavaaran museo, Galleria Aarni yms.

Espooseen suuntautuneella ostosmatkalla tuli tehtyä nopeahko tutustumiskierros esillä oleviin taideteoksiin. Tärkein ja mielenkiintoisin kokoelma käsitteli ranskalaista impressionisti Claude Monet´a (1840-1926) sekä kymmentä suomalaista impressionistia (Lindholm, Westerholm, Wasastjerna, Danielson, Rönnberg, Finch, Enckell, Thome, Thesleff, Halonen). Teokset olivat ainutlaatuisia. Mutta olipa Monet:n toeosten (12 kpl) saamiseksi Suomeen tehty töitäkin (ulkomaanmatkoja 13, museotapaamisia 22, diplomaattitapaamisia 14, lainapyyntöjä 152, kirjeitä 350 ja sähköposteja 2500).

Impressionismissa kuvataan ensivaikutelmaa maailmasta sellaisena kuin silmä sen havaitsee valon heijastuksena luonnossa. Tällöin taiteilijan on siirryttävä työskentelyssään ateljeeolosuhteista luonnon helmaan. Impressionistien maalaustaiteessa väri oli itsetarkoitus ja väri valona muuttui maalauksen sisällöksi. Monet kehitti systematiikan merkitystä taiteessaan. Hän maalasi yhtä ja samaa aihetta sarjana maalauksia. Niinpä Emmassakin oli edustettuna kolme teosta kuvaamassa naista päivänvarjoineen. Ko. nainen oli Monet´n tytärpuoli. Taulut olivat herkkiä ja harmonisia. Useimmiten Monet kuvasi kuitenkin vettä ja hän halusi olla meren äärellä. Hän halusi jopa tulla haudatuksi merimerkkiin. Veden muoto valossa tulee hyvin esille hänen joenvarsitutkielmissaan ja merinäkymissään ja erityisesti Givernyssä maalatuissa lummelammissa.

Piipahdus muihin taidetiloihin oli myös mielenkiintoinen. Oman teoksensa äärellä tuntui siellä viihtyvän eräs tunnettu vanhempi taiteilija, joka muutamasta taulustaan kertoi seuralleen pitävänsä erityisesti juuri yhdestä nojatuolissa istuvasta naismaalauksesta. Kyseinen maalaus ei kuvannut Tasavallan presidenttiä, vaikka olikin hyvin samantyyppinen. Tarja Halonenhan kuvattiin vaalea-asuisena ja nojatuolissa istuvana muotokuvassaan, joka on muiden presidenttien muotokuvien tavoin Valtioneuvoston linnassa, esittelysalissa. Muotokuva on vuodelta 2002.

Emmassa käynti oli mukava, vaikkakin lyhyt. Lähtiessä huomasimme kellomuseon, joka täytyy katsoa sitten seuraavalla kerralla. Toisaalta näyttelykellot ovatkin ilmeisesti väärennöksiä. Eipä ollut laitettu edes vartiointia lähituntumaan niin kuin Monet´lla.

Söpö, mutta kiusallinen pupu

Nyt kun pääsiäinen on ohitettu, voidaan puhua kaneista raadollisemmin.

Helsingissä on tuskastuttu perinpohjaisesti nopeasti lisääntyviin kanilaumoihin. Kanit syövät ravinnon puutteessa puita ja kasvillisuutta. Ei ole mukavaa löytää mökkipihaltaan kanin tai rusakon järsimisjälkiä tai varjella ja karkottaa monimutkaisin menetelmin uutta kasvustoa. Muistossa on toki vielä pari kesää sitten katseltu kolmen nuoren jänöjussin hyppypiruetit ruohikolla aamukahvinjuonnin yhteydessä. Teatteriesitys tuli kuin tilauksesta. Nyt ei jänön tai kanin näkeminen tunnu enää toivottavalta. Lienee parasta ruveta keräämään koiran karvoja pussiin, sitten pussi heilumaan karkotteeksi pensaaseen.

Helsingin villikanikanta on saanut alkunsa luontoon vapautetuista lemmikkikaneista. Kanien tuhoista koituu Helsingille satojentuhansien eurojen vahingot vuodessa. Kanifoorumissa on pohdittu kanien karsimista ampumalla ja verkkopyydyksillä. Toivotaan myös, että kaneja saalistavat ketut, kärpät, huuhkajat ja haukat lisääntyisivät. Näistä uusista eläinkannoista kanien liepeillä onkin jo olemassa havaintoja. Kettu Repolaiselle olisi siis työtä tarjolla tulevana kesänä
meilläkin.

Kanien hurja lisääntyminen on nyt todettu käytännössä Helsingissä. Tiettävästi naaras- ja uroskanista voi kolmessa vuodessa kehkeytyä alueelle liki 100 000 kanin populaatio. Kanipoikueita voi vuodessa syntyä jopa kolmesta neljään ja kani on sukukypsä jo neljän kuukauden ikäisenä. Ei siis hyvältä vaikuta, varsinkin kun lämpimän talven takia kanit ovat eläneet kuin kesällä.

Mökkialueellamme on perinteisesti karsittu rusakkokantaa jousiammunnalla, mutta kanit ovat tällaiseen liian vikkeliä. Rusakkojen kanssa on jo jotenkin totuttu elämään yhdessä, mutta tämä
uusi puputtaja ei saa sympatioita, oli sitten valkoinen tai ruskea. Oopperatalon liepeillä pupuja juoksentelee estottomasti. Siinä on vuoden 2007 helsinkiläiseksi valitulla Bubi-huuhkajalla hyvät paistit lähituntumassa.