Japanilaisten suru

Eilen oli Japanin maanjäristyksen yksivuotispäivä. Nauliuduin katsomaan uutisista, miten muistopäivää kunnioitettiin. Keisaripari ja kansalaiset hiljentyivät useiksi minuuteiksi kansallisena muistopäivänä. Myöhemmin dokumentissa seurattiin erityisesti pienten koululaisten ajatuksia tsunamista. Perheisiin oli hankittu säteilymittari eikä edes talon ullakolle päästetty käymään kuin mummo, korkeamman säteilyn vuoksi. Leikkipaikat piti valita asfalttikentiltä eikä vihreästä maasta. Kotiovelta piti mielellään juosta koulubussiin, ettei saa säteilyä. Erään koulun vanhemmat kyselivät vihaisina, miksei lapsia ohjattu läheiselle kukkulalle, jotta he olisivat säästyneet tuholta. Eräs äiti etsi maasta kaivurilla kahden lapsensa jäämistöä, yhden lapsen jäännös oli palautettu kalastajien toimesta mereltä.

Itsekin kysyn, miksi juuri japanilaisille piti sattua tuollainen katastrofi. Hehän ovat mitä ystävällisintä kansaa. Muutamia vuosia sitten tapahtuneella Japanin matkalla hotellin henkilökunta kumarteli joka käänteessä, kun liikuttiin yleisissä tiloissa. Kuvittelin myös samaisessa hotellissa Tokiossa yöllä, että huoneessa tuntui lievää tärinää. Japanissahan tiettävästi tärisee joka päivä. Muistelin eilen kaikkia niitä ihania japanilaisia, joita tuli tavattua: ihanaa vanhuspariskuntaa Narassa hotellin aamiaisella, junassa sushilaatikkoa kiertämään pistänyttä ystävällistä naista, pikkulapsia junassa koulumatkallaan pelailemassa tietokonepelejään ja Tokion pääkadulla sushipaikassa tavattuja seniorimiehiä, jotka tarjosivat lisäsushia suomalaisille nähdäkseen kuinka väkkyrälle naamani laitoin erikoisista kalamauista.

Kun Japanin maanjäristyksestä uutisoitiin vuosi sitten, kerrottiin, että pahimmin vaurioitui yli miljoonan asukkaan Sendai. Rannikolle iskeytyi kymmenen metrin korkuinen aalto. Useita rakennuksia romahti, muun muassa hotelli. Kaupungin rannikolta löytyi satoja ruumiita. Alueella oli kateissa matkustajajuna, ja Sendain lentokentälle nousi hyökyaallon jättämä vesi.
Mietin vuosi sitten, kuinka suomalaisten prokektipaikassa pärjättiin. Eräs tuttavani oli Tokioon tultuamme siirtymässä kentältä juuri Sendaihin. Siellä oli meneillään Finpron projekti yhteistyössä japanilaisten kanssa perustaa hyvinvointikeskus vanhuksille. Tarkistettuani asian hyvinvointikeskus ei vaurioitunut, mutta suomalaiset työntekijät palasivat Suomeen odottamaan tilanteen rauhoittumista.

Japani kärsi siis 11.3.2011 klo 14.46 paikallista aikaa alkaneen historiansa voimakkaimman maanjäristyksen. Järistyksen voimakkuus oli 8,9 magnitudiasteikolla. Sen keskus sijoittui noin 400 kilometriä Tokiosta koilliseen, mutta Tokiossakin talot heiluivat useita minuutteja. Hyökyaalto tsunami syntyi, kun Tyynenmeren laatta törmäsi Euraasian laattaan ja painui sen alle 10 kilometrin syvyydessä. Laatta siirtyi 3-4 metriä. Mannerlaattojen liikkeet aiheuttivat vesimassoille valtavan sysäyksen. Hyökyaalto eteni pinnan alla jopa 800 kilometrin tuntivauhdilla ja yli 100 kilometrin levyisenä. Mataliin rannikkovesiin tullessaan aalto kasvoi jopa kymmenien metrien korkuiseksi.

Noin 300000 asukkaan Fukushimassa ihmiset, jotka asuivat muutaman kilometrin päässä ydinvoimalasta, evakuoitiin. Fukushiman ydinvoimala olikin pitkään suurta jännitystä aiheuttava. Evakkoon siirtyneet asukkaat aprikoivat vieläkin pääsevätkö he koskaan takaisin koteihinsa. Väliaikaisparakeissa asuminen tuottaa monenlaisia arkipäivän hankaluuksia. Lisäksi monella on menetyksiä perheessään, useitakin. Eräs fukushimalainen päätti kuitenkin muuttaa elämänsä suunnan tulevaisuuteen katsovaksi. Koteihin pääsy oli järjestetty kaikille halukkaille, mutta käynti oli vain lyhytkestoinen.

En voi koskaan unohtaa sitä kuvaa Japanista, missä autot isommasta pienimpään kellui tsunamiaalloilla rakennusroskan seassa. Sendain lentokentällä aukio oli täynnä päreeksi menneistä rakennuksista, autoista ja muutamista lentokoneista. Tsunamille mikään ei ollut pyhää. Vain korkealla voitiin välttää tsunamin tuho.