Ostoskeskus

Ensimmäinen ostoskeskus (engl. mall) perustettiin Suomeen 3.12.1959. Tämä rakennettiin Munkkivuoreen. Eilen juhlittiin syntympäivää erilaisilla tapahtumilla. Käytän ostoskeskuksia yleensä hyvin vähän, mutta ehkä kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa käyn juuri juhlineessa Munkkivuoren ostoskeskuksessa ruokaostoksilla. Käyttämässäni kaupassa valikoimat ovat runsaat, mutta samalla kulkuväylät ovat ahtaat eikä sinne kiireisenä kannata mennä.

Ostoskeskuksia ruvettiin kutsumaan ostareiksi. Aikanaan järjestettiin nimikilpailukin ja suomen kieleen tuli käsite ostoskeskus, joka tarkoittaa kauppojen keskittymää. Helsingin uusiin kaupunginosiin rakennettiin myös ostoskeskukset. Sen jälkeen lehdissä on enemmänkin ollut lähinnä kielteisiä uutisia siitä, miten esim. nuoriso parveilee ostoskeskuksissa ja on humalassa.
Yleensähän ostoskeskuksessa on myös Alko.

Ehkä juuri näistä ikävistä uutisista johtuukin, että ostoskeskus ei ole juurikaan vetänyt puoleensa, mutta ko. keskuksessa on kaksi hyvää asiaa: monipuolinen ruokavalikoima ja autopaikoitus lähellä.

Yllättävää oli myös tieto, että Munkkivuoreen on suunniteltu pintametroasema. Tätä suunnitelmaa ei kuitenkaan tarvinnut toteuttaa ja ostoskeskuksen pohjakerrokseen rakennettiinkin pysäköintihalli.

Haasteellista

Kielenkäytössä on jo jonkin aikaa viljelty sanaa haaste, haasteellinen. Ärsyttävää! Varmasti jotkut konsultit ovat tarvinneet uuden sanan kiskoakseen tämän uuden sanan välityksellä rahat työnantajilta koulutustilaisuuksia järjestäessään. Ja koulutettavat kuuntelevat ja rupeavat ehkä käyttämään sanaa, mutta teoissa mikään ei muutu. On keksitty ikäänkuin positiivinen versio ongelma, ongelmallista -sanalle.

Kun ongelma kerrotaan poistettavan, on annettu todellinen lupaus, että käytännössäkin ongelma poistetaan. Kun taas kerrotaan jonkin asian olevan haasteellisen, ymmärrän, että asiaa pidetään esillä ja sitä voidaan pohtiakin ja käydään vähän kuin näykkäisemässä kohdetta, mutta käytännössä ei mitään konkreettista tapahdu. Ongelma jää edelleen voimaan.

Haasteellinen sanana käännetään englanniksi challenging eli että jokin asia on mahdollista, ja ongelmallinen käännetään sanalla problematic. Onneksi maahanmuuttokeskustelussa esim. Katainen käytti vielä hyvää sanaa, ongelma: "Tämä vain radikalisoisi heitä, jotka ovat nähneet maahanmuuttoon liittyviä ongelmia". Täytyy kai ruveta tekemään mittausta, missä yhteydessä käytetään haaste ja missä yhteydessä ongelma sanaa.

Negatiivisen sanan muuttaminen positiiviseksi on toki hyvä asia, mutta ensiksi pitäisi tehdä analyysi sanan käyttöön liittyvistä hyvistä ja huonoista puolista. Haasteellinen on minusta nykyaikana sitä niin kutsuttua "pullamössöä", jolla ei oikeastaan tarkoiteta mitään.

Taidetta kuvana ja näyttämöllä

Sunnuntaina osuin yhdistysystäväni syntymäpäivillä tilanteeseen, jossa taiteilija Arthur Heickellin (1873-1958) yksi työ luovutettiin puheen kera sukupolvessa seuraavalle omistajalleen. Maalaus käsitti niinkin tärkeän kuin hollantilaisen Rembrandtin (1606-1669) omakuvasta Arthur Heickellin maalaaman kopion. Rembradthan teki aikanaan lähemmäs sata omakuva-maalausta.

Rembradt oli hyvin tuottelias ja hänen tärkeimpänä pidettyä Yövartio-maalausta pidetään Amsterdamissa, Rijksmuseossa. Olen itsekin seisonut maalauksen äärellä ainakin kolme eri kertaa. Myös Arthur Heickell oli aikanaan tuottelias. Tämä maalaus ja siis kopio Rembradtin työstä, oli tietysti aidon näköinen ja laadukas. Nyt kyseinen maalaus siirtyi Arthur Heickellin pojan, myös taidemaalarina työskennelleen Oso Heickellin pojalle. Arthur Heickell sai aikoinaan hyvän peruskoulutuksen ja valmistui vuonna 1904 Taideyhdistyksen piirustuskoulusta. Koulutukseen kuului, että taiteilijat kopioivat vanhojen mestarien töitä. Heickell maalasi tämän kopion Pariisin opiskeluihin liittyen. Arthur Heickellin opiskelumatkoja tuki mm. Alfred Kordelin. Oli mielenkiintoista olla mukana tällaisessa, "historiallisessa", tilanteessa.

Maanantai-iltana tarjoutui viimein tilaisuus katsoa Kvartetti -teatteriesitys Kaupunginteatterissa. Koko ajan, seitsämän vuotta, loppuunmyydyille katsomoille esitettyyn näytökseen ei ollut helppoa päästä. Nytkin sattumalta kahta lippua ei oltu lunastettu iltapäivään mennessä ja lipunmyyjä lupautui soittamaan kotiin käyttämättömistä lipuista. Paikat olivat lisäksi mitä parhaimmat. Jouduimme ennen näytäntöä parveilemaan ovien takana niin, että kello osoitti vain lähes viittä minuuttia näytöksen alkuun. Hämmästyttävän nopeasti sali täyttyi ja näytös todella pääsi alkamaan silloin kuin pitikin.

Kvartetti oli alusta loppuun erinomainen. Näyttelijät: Ritva Valkama, Kyllikki Forsell, Lasse Pöysti ja Antti Litja esiintyivät pitkän näyttelijäkokemuksensa suomalla varmuudella.
Sisältö ja juoni oli mielenkiintoinen. Koko ajan oivaltavat repliikit, lähinnä vanhenemisesta ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä, lentelivät. Pari kertaa kuiskaaja huusi Pöystille kovaäänisesti ensimmäiseltä penkkiriviltä repliikin alun. Unohdus saattoi jopa suorastaan kuulua juoneen. Muistamattomuudesta saatiinkin monta hyvää kohtausta ja replikointia aikaiseksi.
Pöystin päässä myllersivät seksikysymykset, Forsellilla taakse jäänyt tähteys oopperalaulajana ja Antti Litjaa kauhistutti entisen vaimon saapuminen samaan vanhainkotiin. Ritva Valkama höpsötti Kuala Lumpuriansa ja suunniteltavaa gaalailtaa.

Esitys päättyi siihen, että "vanhat tähdet" esiintyivät uudelleen kvartettina vanhainkodissa esittäen Giuseppe Verdiä, oopperamusiikkia. Itse laulut tulivat nauhalta, mutta näyttelijät aukoivat suitaan pyntättyinä teatteriyleisön edessä. Nauroin vedet silmissä Ritva Valkaman hahmolle, vaikka toisaalta esitys oli herkkä ja inhimillinen.

Kyllä nauruhermot olivat pinnassa koko ajan. Yksi nainen nauroi yli muiden ja ensimmäisenä. Rupesi jo ko. nauraja naurattamaan. Vieressäni oleva keski-ikäinen mies retkahti omalla tavallaan nauruun ja parhaimmissa kohdissa hän tuntui manaavan: Voi Juma..! Hän ei uskaltanut sanoa ääneen enempää, mutta repliikkien osuvuus pääsi nähtävästi yllättämään karskinkin miehen. Yleisö, keskimääräisesti vanhempi väki, lähti tyytyväisenä ulos.

Runoilua

Eilinen, Runebergin päivä, oli niin kiireinen, etten ehtinyt keskittyä päivän teemaan, runoon, ollenkaan. Olin nimittäin yöllä herätessäni "runoillut" pari tuntia ja yö meni sillä tavalla nopeasti eteenpäin. Kokeilin siis itsekin runoilla, kun oli tulossa kansallisrunoilijamme, Runebergin päivä.

Johan Ludvig Runeberg (5.2.1804-6.2.1877) tuli Pietarsaaresta aikanaan Helsinkiin ja eleli lopulta Porvoossa ison perheensä kanssa. Fredrika Runeberg on myös tullut tunnetuksi mm. hyvänmakuisista ja hieman erikoisen näköisistä tortuistaan, jotka minä kyllä mieluusti puolittaisin ennen syöntiä. En ymmärrä miten voi saada suunsa niin ammolleen, että Fredrikan torttu mahtuu koko korkeudessaan suuhun. Siksipä niitä en yleensä ostakaan.

Runot ovat minusta aika ikäviä. En voisi kuvitellakaan meneväni runoiltaan. Yleensä tilaisuuksissa, joissa kuulutetaan seuraavan runonlausuntaa, pistän korvani kiinni ja ajattelen aivan muita asioita. Kovin pitkästyttävää kuunnella runoja. Enkä koskaan ymmärtänyt tv-ohjelmaa, Runoraati, varsinkin kun sen mainoskin oli kovin monotooninen. Lauri Pohjanpään runo Kaksi vanhaa, vanhaa varista istuu aidanseipäällä... on minulle ehkä rakkain runo, koska runo kuvaa niin hyvin syksyn harmautta. Myös Ella Erosen esittämänä, Maamme ruotsiksi, tuo Suomen sotavuodet ja kohtalon lähelle mieltä. Toisaalta nykyrunoilija Heli Laaksosen runot ovat hauskoja ja oivaltavia ja murrekin on mukavaa kuunneltavaa.

Nyt siis yön hiljaisina hetkinä otin härkää sarvista kiinni ja ryhdyin runoilemaan. Ei kai se kovin vaikeaakaan ole, mutta eipä siitä mielityötänikään tule. En myöskään aio kirjoitella yhtään runoa pöytälaatikkoon. Julkaisen tässä tämän ainoan runoni.

Talvisade vihmoo ikkunaan, Etelässä
Aivan kohta ukkonen pauhaa, metelissä

Koskaan täällä ei tule liikaa vettä
Huokaa palmut, päät nuokkuen, että..

Aurinko on sentään "poikaa" meille turisteille
Viis me siitä, mitä täällä muiden on kurjistella

Kotimaassa Runeberginkatu halkoo Etu-Töölöä korttelin päässä, mutta kadun liepeiltä en löydä mitään runollista. Kadulle on tyypillistä linja-auto- ja raitiotievaunuliikenne ja pienten kauppojen ja liikeiden ryppäät. Jos menee keskustaan Esplanadin puistoon ja istahtaa Runebergin patsaan äärelle, niin voisi hyvinkin runomaailma tulla mieleen.

Pescados, kalaruokaa Fuengirolassa

Espanjassa on helppoa toteuttaa suomalaisille annettua vaatimusta syödä kaksi kertaa viikossa kala-ateria. Käyttämissämme ruokamarketeissa on laajat ja hyvin hoidetut kalatiskit. Niissä kalat ovat esillä runsaiden jääpalojen keskellä, ne ovat tuoreita ja niitä myös säilytetään hyvin tuoreuden ylläpitämiseksi.

Aluksi runsas Välimeren kalavalikoima hämmästytti monipuolisuudellaan ja tuli ostettua lähinnä lohta, joka oli ennestään tuttua. Myöhemmin olen oppinut hyödyntämään ko. runsasta valikoimaa, mutta vieläkin ostoskoriin tarttuu useimmiten lohi tai sen täällä myytävä lähisukulainen, joka on vain laihempi muoto lohesta.

Kuluneella viikolla oli hauska episodi kalatiskillä. Menimme kaupungin laidalla olevaan kauppakeskukseen, Miramarin Eroskiin. Silloin olin päättänyt pitää ruoanlaitossa kalapäivän. Koska runsaan kalatiskin äärellä ei näkynyt "ristin sielua", päätin pyytää ilman vuronumeroa tätä laihalohta fileenä. Myyjätyttö sanoi espanjaksi, että olisi oltava vuoronumero eli hän hoki numeros, numeros... Minä mielessäni ja sanallisestikin ihmettelin, että onpa lapsellista.., mutta myyjä paineli määrätietoisesti numeroautomaatille ja luovutti sieltä ottamansa paperisen numerolapun. Leikki jatkui niin, että hän palasi entiseen paikkaansa ja minä myös lapun kanssa lohen äärelle. Seuraavaksi hän painoi konettaan, jolloin juuri minun numeroni, tietysti, oli seuraavana. Ilmoitin hänelle leikin mukaisesti, että minulla on tuo numero. Hän suvaitsi siis tämän leikin jälkeen vasta ryhtyä palvelemaan pyytämääni asiaa. Voi ihme!! Mikähän tämänkin lekin juju oli? Oliko syynä jokin asiakaslaskuri vai miksi moinen pelleily piti toteuttaa. Mene ja tiedä, mutta hauskaa siitä syntyi... ainakin asiakaspuolella!

Toisekseen muistelen Espanjassa asumisen alkuaikoina, kun ilahtuneena ostin paketoitua ja pakastettua valkoista kalafilettä. Ajattelin, että tämän täytyy olla Rosadaa, jota naapurit kilvan kehuivat hyväksi kalaksi. Pettymys oli suuri, kun valmistettuani kalan huolellisesti ja maustettuani kalan huolellisesti mm. sitruunan mehulla, suolalla ja kalamausteella. Kun ruokaillessa tuli kalan vuoro, syljin heti ensimmäisen suupalan pois. Kalassa oli jotain täydellisesti pielessä. Päättelin, että kala oli ollut lipeäkalaa, jossa oli vielä säilytysliuokset mukana. Sen enempää syömistä en voinut kuvitellakaan. Opin siitä sen, että kala täytyy ostaa tuoreena ja valmistajan täytyy tuntea se.

Paella on espanjalaisten luoma kansallisruoka. Siinä riisi, johon on lisätty sahrami, saa kaverikseen meren eläviä tai vaihtoehtoisesti myös esim. kanaa tai kania yms.
Valmistin paellan vieraillemme niin, että katsoin jokaisen tekovaiheen reseptistä, Espanjan suomalaisesta lehdestä. Kyllä siitä hyvää tuli, mutta olihan se työlästä kypsytellä riisi, simpukat, mustekalat ja vihannekset erikseen. Ostokset oli toki helppo tehdä, koska täällä valikoimat ovat runsaat. Valmistusvaiheet olivat vain kovin työläitä ensikertalaiselle. Täytyy harjaannuttaa itsensä ainakin paellan valmistuksessa.