Rakennuksia Helsinkiin itsenäisyytemme kunniaksi

Onkohan Helsinki tullut vähän suuruudenhulluksi!? Suomella on todellinen juhlavuosi vuonna 2017. Tätä varten Helsingin päättäjät haaveilevat voivansa pitää vihkiäiset uudessa Keskustakirjastossa, joka on valtakunnallinen ykköshanke ja koko pääkaupunkiseudun näyteikkuna maailmalle. Siitä pitäisi tulla kirjojen säilömisen lisäksi ydinkeskustan elävöittävä, ihmisläheinen ja helposti saavutettavissa oleva talo. Ko. talon arkkitehtuuri tuleekin olemaan vaativa, koska sen pitää sykähdyttää ja sopia olemassa olevien kunniakkaiden rakennusten joukkoon.

Töölönlahden toiselta puolen, esim. junasta katsottuna, Oopperatalo ja Finlandia-talo ovat tyylillisesti toisiinsa sopivia. Alvar Aalto halusi Finlandia-talosta (1971) itsenäisen Suomen keskuspaikan. Sitä se eittämättä onkin, ellei oteta huomioon julkisivujen marmorilaattojen värimuutoksien harmituksia. Oopperatalo on luonnollisesti oopperamusiikin keskus, Hyvämäki- Karhunen-Parkkinen (1993). Molemmat edellä mainitut ovat komeita rakennuksia.

Rahoituskriiseistään huolimatta Musiikkitalo, Kivistö-Laiho-Pulkkinen, valmistunee ensi vuonna. Siitä ei oikein osaa sanoa vielä mitään. Toivottavasti se jatkaa valkoisten rakennusten sarjaa, mutta pelkäänpä, että siinä on lasiväriä pääasiassa. Sitten tullaankin Postitalon alueelle, jota leimaa täydellinen sekameteli. Kiasma, Holl (1998) ja Sanomatalo eivät sovi joukkoon ollenkaan. Kiasma on omituinen muodoltaan, taksinkuljettajan mukaan tuollaisia löytyy Tattarisuon kaatopaikalta. Sanomatalo, Söderlund-Siikala (1999) edustaa lasia ja laatikkoa. Kiasman perustaminen Mannerheimin patsaan viereen oli mielestäni suuri virhe. Siihen ei olisi saanut tehdä mitään rakennusta, vain viheralue. Edellä mainitsemani taksinkuljettajan mukaan ulkomaalaiset ovat mielipiteissään Postitalon läheisistä rakennuksista puoliksi kyllä ja puoliksi vastaan.

Kirjastotalon suunnitelmat nostattavat monien helsinkiläisten hiukset pystyyn näinä aikoina, kun on uhkana lakkauttaa lähiökirjastoja. Jos Helsingillä olisi rahaa liikaa, niin voisihan tuon rakentaa, mutta näinä aikoina vallitsee suuri ristiriita onko Helsingillä ko. rakennukseen varaa. Lähiökirjastot ovat kultaakin kalliimpia tiedon ja sivistyksen ylläpitäjinä. Itse olen aina ollut ylpeä Töölön kirjastosta sekä toiminnoiltaan että arkkitehtonisesti. En tarvitse Kirjastotaloa enkä Kiasmassakaan ole käynyt vielä kahvilaa pidemmällä.

Lisää Härön hyviä elokuvia

Televisiossa esitettiin aika lähekkäin kaksi toivomaani elokuvaa: Postia pappi Jaakobille sekä Näkymätön Elina. Olen jo aikaisemmin kertonut elokuvasta: Äideistä parhain. Näkymätön Elina oli luonnollisesti erittäin hyvä ja kuvasi isänsä muistoon takertuneesta tytöstä, joka piti periaatteistaan kiinni, kun kohtasi koulussaan epäoikeudenmukaisuutta. Elina opetti hienolla tavalla aikuisille hyvän ja pahan tajua.

Varsinainen "kruunun jalokivi" oli sitten Postia pappi Jaakobille. Tuskin olen vieläkään selviytynyt sen katsomisesta. Elokuva oli niin täydellinen. Kaarina Hazard vapautuneena elinkautisvankina ja Heikki Nousiainen sokeana pappina olivat rooleissaan loistavia. Erityisesti jäi mieleen Leilan ja pappi Jaakobin puiden lehvistössä pitämät kirjeiden postitusistunnot. Vaikka kohtauksissa ei vaihdettu paljonkaan sanoja, ne olivat sitäkin osuvampia. Varsinkin molempien ilmeet ja Leilan tympeys uskonnollisia sanankäänteitä kohtaan, oli paljonpuhuvaa. Kun Jaakob halusi käyttää vastauskirjeen lopussa muotoa: Toivotamme Teille Jumalan siunausta, sanoutui Leila heti irti käytetystä sanamuodosta ja korjasi: "Niin, Te toivotatte Jumalan siunausta."
Tämä vielä "alleviivattiin" uudella tokaisulla, kun pappi ei heti kuullut. Kirjeenkirjoitussessioihin
kyllästynyt Leila heittikin aika pian kirjenippuja läheiseen kaivoon, joita hän sittemmin kauhoi taas takaisin.

Elokuvamaailma on jo herännyt Härön elokuvan hienouteen. Se on lähetetty Oscar-ehdokkaaksi, ja vaikutusvaltainen elokuvamaailman julkaisu Variety on ihastuksissaan ohjaajan taianomaisesta otteesta elokuvaan.

Suomessa on viikon verran kohuttu Toni Halmeen uutisoinnin yhteydessä Iltalehden toimittaja Kaarina Hazardin tekemästä kolumnista, jossa Hazardin kielenkäyttöä ja kuvausta Toni Halmeesta moititaan loukkaavaksi. Julkisen sanan neuvosto käsittelee valituksia Hazardista maaliskuussa, koska Toni Halmeen äiti teki eilen tutkintapyynnön edellä mainitulle neuvostolle.
Näin ollen Kaarina Hazardia suitsutetaan toisaalta näyttelijän työstään ja toisaalta moititaan toimittajan työstään. Itse otan kantaa vain rooliin elokuvassa, jossa hän oli täydellinen.

Voi miten kaunis talvimaisema!

Viikko sitten Helsinkiin laskeutui ennennäkemättömän kaunis talvimaisema. Se kesti viikon, mikä on todella pitkä aika. Säätiedotuksissa on annettu useat selvitykset ilmiön syntymekanismista, mutta en osaa kerrata niitä tässä. Joka tapauksessa kyse on vitivalkoisista, huurteisista puista. Jokainen puu tai pensas, pieni tai iso tai lajiltaan erilainen, oli saanut, ei vain valkoisen vaipan vaan lumirihmat. Ne näyttäytyivät kauniina, herkkänä teoksena, kukin erikseen ja kaikki yhdessä. Eri puolilla Helsinkiä oli satumetsän tunnelma. Oli ihan pakko ääneen ihmetellä moista.

Tähän asti on koettu talven tunnelmaa monella tapaa, pakkasta on ollut jo pitkään ja lunta on tullut kymmeniä senttejä. Kadunkulmauksiin on kerätty metrejä korkeita lumikasoja, joissa pikkulapset isineen yrittävät laskea pulkkaa. Parvekkeiden reunoista putoaa parimetrisiä jääpuikkoja kuin lasinpuhaltajan jäljiltä. Omalla sisäpihalla ulos jätetyt polkupyörät ovat tavallaan myös taideteos. Vaikka pyörän runko ei olekaan leveä, on niihin, satulaan erityisesti, kasaantunut noin viiden sentin lumikerros. Vain jostain näkee, että lumivaipan kuorrutuksen sisällä ovat kesäiset menopelit vierekkäin. Tuosta näkymästä on otettu digikuva.

Menneen viikon hämmästyttävä tunnelma on saattanut näyttäytyä joinakin talvina aikaisemminkin, mutta se on kestänyt useimmiten vain vähän aikaa, tuskin vuorokauttakaan. Nyt olisi jo ehtinyt viikossa pistää markkinointisordinon päälle ja kutsua maailmalta reporttereja katsomaan paikan päälle tuota ihastuttavaa näkymää. Ne turistit, jotka Suomessa sattuivat olemaan saivat varmaan pienen kohtauksen, kun näkivät lumen lisäksi puiden kauneuden.

Muistan lapsuudesta, miten uuden lumen sataessa leikittiin sudenpesää. Ensin tehtiin jaloilla iso, iso ympyrä. Se jaettiin kahdella läpiviivalla neljään segmenttiin. Ympyrän keskikohdasta pantiin lähtemään viivat tai polut segmentin keskelle. Sinne tuli pelaajille kotipesät. Jokainen pelaaja yritti tulla pois kotipesästään niin, ettei radalle arvottu ylimääräinen "susi" saanut otettua kiinni harhailijasutta. Siinä siis juostiin lumessa olan takaa tehtyjä polkuja pitkin, ja välillä käytiin rauhoittumassa kotipesässä, jos tuli tiukka paikka. Uusi peli käynnistyi, kun kaikki radalle uskaltaneet oli saatu kiinni. Seuraava susi lähti jahtiin välittömästi.

Tuo kotipesäkuvio on niin hyvin iskostunut mieleeni, että saapuessani kerran vastasataneen lumen aikana työpaikan pihalle, ehdotin toiselle arvostetulle aikuiselle, että leikkisimme sudenpesää ennen sisälle menoa. Ei hän ehtinyt oivaltaa mitä tarkoitin, kun olin jo tehnyt kehäpolun valmiiksi. Aikuinen minussa muistutti kuitenkin nopeasti, että ollaan 2000-luvulla, eikä lapsuudessa. Olipahan työpäivä kuitenkin alkanut vauhdikkaasti. Se toinen hitaampana ehti tuskin muuta kuin ihmetellä yhtäkkistä piruettiani lumihangessa.

Lapsuuden unelmastaan, nähdä revontulet, kertoi hiljakkoin englantilaisen tv-sarjan Todella upeeta toinen päätähti Patsy, alias Joanna Lumley. Hän itse oli tuottanut ja toimi päähenkilönä pohjoiseen suuntautuneella kuvausmatkalla. Istuin ohjelman ajan naulittuna tv:n ääressä. Monien mutkien kautta pohjoisen perukoilla Patsy lopulta päätyi takuuvarmaan paikkaan päivystämään revontulien saapumista. Monikertaisesti pukeutuneena ko. näyttelijä päivysti revontulia useamman tunnin, asumattomassa ja kylmässä kohteessa. Loppuhuipennuksena revontulet saapuivatkin, vieläpä odottamattoman upeina. Patsy lähti rauhoittuneena lapsuusunelmansa täyttymisestä kotimatkalle Englantiin.

Uusi koiraystävä

Pikin tapaaminen tapahtui syys-lokakuun vaihteessa. Putkiremontin alta oli siirrettävä auto pois taloyhtiömme autotallista. Asiaa harmitellessa piipahdin ovet auki olevaan lähikadun autotalliin kyselemään vuokrataanko siellä autopaikkaa. Paikkaa ei tuolloin ollut, mutta parin viikon jälkeen samaa asiaa kysyttäessä autotallin varsinainen isäntä oli paikalla ja organisoi autopaikan tallin perältä. Isännän vieressä haukkui koira Piki, josta sitten tulikin yllättäen suuri ystävä.

Piki on kolme ja puolivuotias. Sen isä on Harmaa norjanhirvikoiran sekä pystykorvan risteytys ja äiti on kettuterrieri. Ensi näkemältä kauempaa katsoessani pelästyin onko se susikoira, mutta onneksi ei. Pikin koko on pienempi, mutta susikoiran värejä siinäkin löytyy.

Ensimmäiseksi Pikin isäntä kertoi koiransa hurjasta luonteesta. Sysmän maaseutupaikassa se kuulemma metsästää helposti supikoiran, jonka tuo sitten pihaan näytille. Aika usein se myös autotallissa vartioi tarkasti ruoaksi saamiaan luita, lihaa tms. Metrin etäisyyttä lähemmäksi ruoan sijaintipaikkaa ei kannata yrittää. Piki saattaa näyttää silloin varoitukseksi hampaitaan.
Minäkin ostin Pikille joululahjaksi ydinluita, jotka oletettavasti olivat Miina Äkkijyrkän teurastetuista kyytöistä. Piki vartioi niitä myös tarmokkaasti ja näytti hampaitaan, jos lahjaluiden lähelle mentiin.

Ensitapaamisessa alkuhaukkumisen ja esittäytymisen jälkeen rapsuttelin ja silittelin Pikiä pitkään ja perusteellisesti. Se laskeutui välillä oikein pitkäkseen lattialle, jotta silittelyt ja rapsuttelut jatkuisivat. Pitkän ja hartaan silittelyn lomassa Piki jo tarjosi vaivihkaa oikeaa tassuaankin tutustumisen takeeksi ja ystävyyden solmimiseksi. Puheellani ylistin Pikiä rapsutusten lomassa mitä urheimmaksi koiraksi. Isäntä kertoi, ettei oikein uskalla mainita sanaa Sysmä, koska Piki voi tulkita sen välittömäksi lähdöksi maalle. Se haluaa luonnollisesti juosta vapaana ja elää paremmin lajityypillistä elämäänsä.

Ystävyyttämme on nyt jatkunut kolme kuukautta. Autotallista ja auton hakemisesta on tullut mielenkiintoinen tapahtuma Pikin ansiosta. Kun laskeudun ajoliuskaa talliin, alkaa jännittää löytyykö sieltä Pikiä. Saattaahan käydä niinkin, että se on pitkää tai lyhyttä viikonloppua viettämässä Sysmän metsäisemmissä maisemissa.

Tapaamishetkellä Piki haukahtelee ja tulee luo, mutta ensin se pyytää tapaamisoikeutta katsomalla kysyvästi isäntään päin. Tämä Pikin ja isännän välinen kommunikaatio on hyvin jalostunutta. Isännän tahto ja vastaukset Pikin kysymyksiin ymmärretään hyvin. Siinä ei tarvita suuria eleitä, koska koira ja isäntänsä tuntevat hyvin toisensa. Isännän muutamat merkitsevät sormiliikkeet ja ilmeet ovat Pikin arkea ja turvallisuutta, koska autotallissa liikkuu raskaita kulkuneuvoja. Tulee mieleen miten kapellimestari Jorma Panula kertoi televisiossa parhaimman johtamistavan olevan hyvin vähäistä "tikun" eli tahtipuikon käyttöä. Piki-orkesteri toimii täten vähäeleisen, mutta taatun ja laadukkaan johtamisen perusteella.

Viimeisen kolmen kuukauden aikana Piki on oppinut, että autotalliin tulee meikäläisiä yleensä kaksi. Jos sitten tuleekin vain yksi, Piki eri tavoin esittää, että pitäisi vielä tulla sen toisenkin. Se kuulemma jää alkutapaamisen jälkeen istumaan pää autotallin oveen päin, ihmettelee ja odottaa, milloin se toinen tulee. Olen jo päässyt nähtävästi Pikin kanssa sellaiselle ystävyystasolle, jolloin ihmisten kielellä voisi puhua kaipauksesta.

Tänään, Uuden vuoden pyhien jälkeen, Piki oli taas autotallissa. Rupesin huutelemaan jo kaukaa Piki, Piki. Se alkoi haukkua ja häntä heilui. Korvat olivat pystysuorina innostuksesta. Totta kai siitä seurasi perusteelliset silittelyt, rapsuttelut ja "keskustelut" Uuden vuoden vietosta. Pikiltä nousi myös oikea käpälä tervehdykseen. Kun välillä seurusteltiin isännän kanssa, tuli merkitsevä kopsutus jalkaan, että nyt pitäisi keskittyä rapsutteluun. Valitettavasti Piki joutui taas lämpimän tapaamisen jälkeen auton palautushetkellä toteamaan, ettei se toinen tullutkaan. Se kuulemma katsoi ovelle päin jähmettyneenä ja hievahtamatta. Pikin mielestä sen toisenkin olisi kuulunut myös tulla, eli yhtä puuttui!