Voi miten kaunis talvimaisema!

Viikko sitten Helsinkiin laskeutui ennennäkemättömän kaunis talvimaisema. Se kesti viikon, mikä on todella pitkä aika. Säätiedotuksissa on annettu useat selvitykset ilmiön syntymekanismista, mutta en osaa kerrata niitä tässä. Joka tapauksessa kyse on vitivalkoisista, huurteisista puista. Jokainen puu tai pensas, pieni tai iso tai lajiltaan erilainen, oli saanut, ei vain valkoisen vaipan vaan lumirihmat. Ne näyttäytyivät kauniina, herkkänä teoksena, kukin erikseen ja kaikki yhdessä. Eri puolilla Helsinkiä oli satumetsän tunnelma. Oli ihan pakko ääneen ihmetellä moista.

Tähän asti on koettu talven tunnelmaa monella tapaa, pakkasta on ollut jo pitkään ja lunta on tullut kymmeniä senttejä. Kadunkulmauksiin on kerätty metrejä korkeita lumikasoja, joissa pikkulapset isineen yrittävät laskea pulkkaa. Parvekkeiden reunoista putoaa parimetrisiä jääpuikkoja kuin lasinpuhaltajan jäljiltä. Omalla sisäpihalla ulos jätetyt polkupyörät ovat tavallaan myös taideteos. Vaikka pyörän runko ei olekaan leveä, on niihin, satulaan erityisesti, kasaantunut noin viiden sentin lumikerros. Vain jostain näkee, että lumivaipan kuorrutuksen sisällä ovat kesäiset menopelit vierekkäin. Tuosta näkymästä on otettu digikuva.

Menneen viikon hämmästyttävä tunnelma on saattanut näyttäytyä joinakin talvina aikaisemminkin, mutta se on kestänyt useimmiten vain vähän aikaa, tuskin vuorokauttakaan. Nyt olisi jo ehtinyt viikossa pistää markkinointisordinon päälle ja kutsua maailmalta reporttereja katsomaan paikan päälle tuota ihastuttavaa näkymää. Ne turistit, jotka Suomessa sattuivat olemaan saivat varmaan pienen kohtauksen, kun näkivät lumen lisäksi puiden kauneuden.

Muistan lapsuudesta, miten uuden lumen sataessa leikittiin sudenpesää. Ensin tehtiin jaloilla iso, iso ympyrä. Se jaettiin kahdella läpiviivalla neljään segmenttiin. Ympyrän keskikohdasta pantiin lähtemään viivat tai polut segmentin keskelle. Sinne tuli pelaajille kotipesät. Jokainen pelaaja yritti tulla pois kotipesästään niin, ettei radalle arvottu ylimääräinen "susi" saanut otettua kiinni harhailijasutta. Siinä siis juostiin lumessa olan takaa tehtyjä polkuja pitkin, ja välillä käytiin rauhoittumassa kotipesässä, jos tuli tiukka paikka. Uusi peli käynnistyi, kun kaikki radalle uskaltaneet oli saatu kiinni. Seuraava susi lähti jahtiin välittömästi.

Tuo kotipesäkuvio on niin hyvin iskostunut mieleeni, että saapuessani kerran vastasataneen lumen aikana työpaikan pihalle, ehdotin toiselle arvostetulle aikuiselle, että leikkisimme sudenpesää ennen sisälle menoa. Ei hän ehtinyt oivaltaa mitä tarkoitin, kun olin jo tehnyt kehäpolun valmiiksi. Aikuinen minussa muistutti kuitenkin nopeasti, että ollaan 2000-luvulla, eikä lapsuudessa. Olipahan työpäivä kuitenkin alkanut vauhdikkaasti. Se toinen hitaampana ehti tuskin muuta kuin ihmetellä yhtäkkistä piruettiani lumihangessa.

Lapsuuden unelmastaan, nähdä revontulet, kertoi hiljakkoin englantilaisen tv-sarjan Todella upeeta toinen päätähti Patsy, alias Joanna Lumley. Hän itse oli tuottanut ja toimi päähenkilönä pohjoiseen suuntautuneella kuvausmatkalla. Istuin ohjelman ajan naulittuna tv:n ääressä. Monien mutkien kautta pohjoisen perukoilla Patsy lopulta päätyi takuuvarmaan paikkaan päivystämään revontulien saapumista. Monikertaisesti pukeutuneena ko. näyttelijä päivysti revontulia useamman tunnin, asumattomassa ja kylmässä kohteessa. Loppuhuipennuksena revontulet saapuivatkin, vieläpä odottamattoman upeina. Patsy lähti rauhoittuneena lapsuusunelmansa täyttymisestä kotimatkalle Englantiin.