Waltarin kirjan juoni ja Porvoon valtiopäivät

Espanjan taloyhtiön aulassa on pieni kirjasto asukkaille. Kirjat ovat poistokirjoja. Vuosi sitten poimin sieltä Waltarin kirjan: Tanssi yli hautojen. Kirjan nimi oli harhauttava. Alussa kirjassa toki kerrottiin Möllersvärdien perheen huolesta sodassa olevasta pojastaan, mutta aika pian kirjassa siirryttiin perheen valmistautumiseen Porvoon valtiopäiville. Kerronta oli mielenkiintoista ja kepeääkin. Kirjan halusi lukea saman tien. Tiettävästi kirjan päähenkilöllä, Ulla Möllersvärdillä ja keisari Aleksanteri I:llä oli romanttinen suhde todellisuudessakin. Waltari kirjoitti kirjansa vuonna 1944.

Nyt viikonvaihteessa 200-vuotisjuhlallisuudet Porvoon valtiopäivien avajaisten muistoksi ovat näytelmä, joka pyrkii jäljittelemään historiallista tapahtumaa. Lukemassani kirjassa maaherran perhe, erityisesti rouva Charlotte on innoissaan, kun valtiopäivien virallisen seremonian lisäksi, hän voi esitellä 17 -vuotiaan tyttärensä Ullan, tanssiaisissa. Etiketin noudattaminen on tärkeää ja juhliin valmistaudutaan pikkupiirteisesti. Tietysti juorut ja huhut liikkuvat piireissä. Keisari hullaantuukin Ullan nuoreen, suomalaiseen kauneuteen. Keisari haluaa Turusta palatessaan tulla Möllersvärdien kartanoon käymään. Ullan ja keisarin ilta kartanossa illallisen jälkeen huipentuu romanttiseen yöhön metsästysmajalla.

Keisari Aleksanteri I ei ollutkaan mitenkään huono keisari Suomelle. Porvoon valtiopäivistä alkoi Suomen autonominen kausi. Keisari vakuutti säilyttävänsä Suomen perustuslailliset oikeudet ja nosti Suomen kansakuntien joukkoon. Aleksanteri I:llä oli kuitenkin oma synkkä menneisyytensä, koska hän oli tapattanut oman isänsä. Suomalainen Ulla tarjosi keisarille lohtua hänen vaikeassa asemassaan. Tarina ei kuitenkaan saanut ilmeisesti mitään jatkoa ja jäi ratkaisemattomaksi arvoitukseksi.

Waltarin kirja: Tanssi yli hautojen, oli mitä mainioin kirja ja olisin lukenut sen vaikka uudelleenkin
tällaisena historiallisena hetkenä, mutta nyt kirjaa ei näkynyt enää hyllyssä. Otinpa sitten luettavakseni Ernest Hemingwayn: Jäähyväiset aseille, kirja vuodelta 1929.

Suomen musiikin isä

Fredrik Paciuksen syntymästä (19.3.1809-8.1.1891) on kulunut 200 vuotta.

Hiljakkoin päättyneissä Liberecin kisoissa saimme monta kertaa, onneksi, kuulla Maamme-laulun, kun suomalainen nousi palkintokorokkeen korkeimmalle kohdalle. Tilanne on herkkä suomalaisille, ainakin minulle. Useimmiten odotan myös sitä, miltä Suomen kansallislaulu kuulostaa muualla soitettuna. Mielestäni suomalaisten soittamana laulumme laahustaa sopivan arvokkaasti, kun taas ulkolaiset soittajat laittavat nopeamman tempon päälle. Kaikesta huolimatta en vaihtaisi Maamme-laulua toiseen. Päivälehden kyselyssä nykyinen kansallislaulu sai edelleen 75 prosentin kannatuksen, mutta 14 prosenttia olisi vaihtanut jo toiseen. Ehdotettiin mm. Sibeliuksen Finlandia-hymniä, mikä on myös hieno, mutta on turha lähteä perinnettä vaihtamaan.

Fredrik Pacius tuli meille Tukholmasta. Hän on viettänyt nuoruusvuotensa Hampurissa ja syntynyt siis Saksassa. Pacius siirtyi vuonna 1835 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston musiikinopettajaksi. Hän loi tyhjästä Suomeen vireän musiikkielämän. Häntä arvostettiin kovasti eikä hänen saksalaisuutensa häirinnyt suomalaisia. Paciuksen musiikkitoiminta oli kuin tilaustyötä heräävälle kansallistunteelle. Paciukselle itselleen suomalaisten ihailu oli tärkeää eikä hänestä ehkä Saksassa olisi koskaan tullut kuuluisaa. Vasta nyt Hampuriinkin Paciuksen entiseen kotitaloon lyötiin asiasta kertova kyltti seinään.

Maamme-laulu esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1848 ylioppilaiden Flooran päivänä. Helsingissä on avattu Paciuksen teemaan liittyvä näyttely Kansalliskirjastossa. Harmillisesti se on auki vain arkisin eli huomenna pitää yrittää käydä näyttelyssä. Eniten odotan kuitenkin näyttelyn soivaa osaa eli Maamme-laulun kuulemista. Kansalliskirjastossa on muutenkin juhlavaa käydä, koska miljöö henkii vanhaa ja arvokasta tunnelmaa.

Lauantailounaspaikka

Töölön torin kulmauksessa sijaitsee ravintola, josta on tullut tavallista tärkeämpi. Aina kun sinne tulee lähtö, nousee mieleen myös tavallista juhlavampi olo. Pukeutumiseenkin tulee kiinnittäneeksi tavallista enemmän huomiota. Ko. ravintolasta saadut elämykset ovat olleet aina sitä tasoa, että koskaan ei ole tarvinnut pettyä ruoan tai muunkaan suhteen. Muistaakseni tuossa ravintolassa käymiset alkoivat varhain 70-luvulla, jolloin nimi viittasi Japaniin.

Viime lauantainakin oli mukava tavata ravintolan isäntää, ja muistelimme siinä vähän paikan historiaa. Nykyään alkuperäinen ravintola on laajentunut niin, että perheen lapset ovat saaneet vastattavakseen uusien ravintoloiden toiminnan. Yhteen uuteen osaan ravintolan entinen, pitkäaikainen japanilainen hovimestari, on perustanut oman japanilaistyylisen ravintolansa. Se paikka on vielä käymättä, mutta kyseinen hovimestari oli varsin charmantti. Pelkästään hänen japanilaistyylisen kohteliaisuutensa vuoksi paikkaan on päästävä, vaikka sushi ei kiinnostaisikaan.

Ravintoloitsijoita on ko. perheessä nyt kolmannessa polvessa. Ravintolassa työskentely tapahtuu kuulemma luonteen mukaisesti. Isä häärää asiakaspuolella ja järjestelee pöytiä ja vaihtaa tarpeen tullen ajatuksia asiakkaidensa kanssa. Nytkin hän siirrätti pitkän "miesletkan" alakertaan väljempiin tiloihin ja huikkasi tyttärelleen, että sinne saa viedä 11 "bisseä". Jalkapalloilijat siinä marssivat ruoan ääreen. Ravintola on ottanut suojatikseen mm. jääkiekon ja jalkapallon pelaajia, jotka käyvät jälkipelit ko. paikassa. Markkinointi on mennyt nappiinsa, koska ravintola tuntuu olevan vuosien jälkeenkin kovin suosittu. Pöytä on syytä varata aina, vaikka jo muutamaa päivää ennen.

Muistelin siinä istuessamme, olimmeko juuri siinä pöydässä, joka erään puolueen puheenjohtajan ja sittemmin pääministerinäkin toimineen faxijutussa oli toiminut "sopimuspöytänä", siis kohun mukaan. Niin tai näin, pöytä oli hyvä, ruoka oli erinomaista ja tunnelma vanhassa, tutussa paikassa oli yhtä ystävällistä kuin aina ennenkin.

Tietoverkkoa paperin tilalle

Uutisista on voinut lukea siitä, miten vuosi sitten kovan kohun saattelemana tyhjentynyt Haminan Summan tehdas saa uudeksi omistajakseen Googlen. Alkuvuodesta kaupat lyödään lopullisesti lukkoon ja suuri osa Summan tehtaasta siirtyy Internet-aikaan. Google aikoo perustaa nopeaan tiedonsiirtoon liittyvän tärkeän datakeskuksensa entiseen paperitehtaaseen. Aika nopea muutos eri toimialalle, tietoliikenteeseen!

Teollisuushalliin perustettavassa datakeskuksessa ja sen sisältämissä tuhansissa palvelimissa on internetin www:n perusta. Perustettava datakeskus palvelee Euroopan dataliikennettä. Tiedot ovat tarkoin vartioituja. Tietoa sisältävät räkit, joissa palvelimet sijaitsevat, ovat halleissa rautahäkkien ja lukkojen takana ja asioijan tunnistus tulee olemaan tarkkaa. Muutenhan tiedot ovat bittiavaruudessa ja tietoja selaillaan Googlen hakupyyntöihin ikäänkuin pilvestä esiin. Tulevaisuudessa internetin käyttö vain kiihtyy. Keksijänsä Vint Cerfin mukaan vasta yksi prosentti internetin sovelluksista on keksitty. Lemmikkieläimet mm. voivat saada oman internet-osoitteensa yms.

Miksi juuri Suomeen tulee tällainen datakeskus? Yksi syy lienee Pohjolan kylmyys. Datakeskuksen koneiden jäähdyttäminen on tärkeää ja siksi energiakustannuksien vähentäminen on tärkeätä. Nyt jo oletetaan, että tietoteknologian hiilijalanjälki on lentämisen luokkaa. Google onkin ehtinyt patentoida mereen asennettavan viilentävän datakeskuksen.

Kun olin mukana perustamassa työpaikkaani tietoliikennettä, niin silloin konkreettisesti tuli esiin se valtava johtojen määrä, joka työaseman perustamiseen tarvittiin. Oli tavallaan masentavaa antaa ahtaista tiloista ja neliöistä muutamaa palvelinta varten kaappitilaa ja työpöydälle tuli aivan uudet "katseenvangitsijat". Onneksi laitteisto alkaa keventyä ja pienentyä ja muuttua langattomammaksikin. Googlen selaimisto on joka tapauksessa hieno keksintö ja saapahan Summan tehdas ostajan. Tosin työntekijämäärä datakeskuksessa on varmaan toista luokkaa kuin entisessä paperitehtaassa.