Suomen musiikin isä

Fredrik Paciuksen syntymästä (19.3.1809-8.1.1891) on kulunut 200 vuotta.

Hiljakkoin päättyneissä Liberecin kisoissa saimme monta kertaa, onneksi, kuulla Maamme-laulun, kun suomalainen nousi palkintokorokkeen korkeimmalle kohdalle. Tilanne on herkkä suomalaisille, ainakin minulle. Useimmiten odotan myös sitä, miltä Suomen kansallislaulu kuulostaa muualla soitettuna. Mielestäni suomalaisten soittamana laulumme laahustaa sopivan arvokkaasti, kun taas ulkolaiset soittajat laittavat nopeamman tempon päälle. Kaikesta huolimatta en vaihtaisi Maamme-laulua toiseen. Päivälehden kyselyssä nykyinen kansallislaulu sai edelleen 75 prosentin kannatuksen, mutta 14 prosenttia olisi vaihtanut jo toiseen. Ehdotettiin mm. Sibeliuksen Finlandia-hymniä, mikä on myös hieno, mutta on turha lähteä perinnettä vaihtamaan.

Fredrik Pacius tuli meille Tukholmasta. Hän on viettänyt nuoruusvuotensa Hampurissa ja syntynyt siis Saksassa. Pacius siirtyi vuonna 1835 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston musiikinopettajaksi. Hän loi tyhjästä Suomeen vireän musiikkielämän. Häntä arvostettiin kovasti eikä hänen saksalaisuutensa häirinnyt suomalaisia. Paciuksen musiikkitoiminta oli kuin tilaustyötä heräävälle kansallistunteelle. Paciukselle itselleen suomalaisten ihailu oli tärkeää eikä hänestä ehkä Saksassa olisi koskaan tullut kuuluisaa. Vasta nyt Hampuriinkin Paciuksen entiseen kotitaloon lyötiin asiasta kertova kyltti seinään.

Maamme-laulu esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1848 ylioppilaiden Flooran päivänä. Helsingissä on avattu Paciuksen teemaan liittyvä näyttely Kansalliskirjastossa. Harmillisesti se on auki vain arkisin eli huomenna pitää yrittää käydä näyttelyssä. Eniten odotan kuitenkin näyttelyn soivaa osaa eli Maamme-laulun kuulemista. Kansalliskirjastossa on muutenkin juhlavaa käydä, koska miljöö henkii vanhaa ja arvokasta tunnelmaa.