Uusi satama on avattu

Tänään olisi ollut mahdollisuus hypätä keskustassa bussiin, joka non stopina kuljetti ihmisiä tutustumaan uuteen Vuosaaren satamaan. Yritän kuitenkin median välityksellä saada käsityksen siitä, mitä satamalaitoksessa on tekeillä. Eli upouusi Vuosaaren satama on perjantaina avattu Eduskunnan puhemiehen toimesta virallisesti. Käytännössä viime maanantaina satamaan saapui ensimmäinen laiva Saksasta. Nyt Länsisataman ja Sompasaaren kontti-, rekka- ja perävaunullinen tavaraliikenne on siirtynyt Vuosaareen. Siellä työskentelee 4000 työntekijää.

Eräässä tutkimukseni kyselylomakkeessa kysyin vastaajan ammattia. Joku kertoi olevansa ahtaaja. Siinä olin ensin ihmetystä täynnä, mitä työtä ahtaaja mahtaa tehdä ja mihin sosiaaliluokkaan hänet oli luokiteltava. Taisimme kaverini kanssa vähän arvaamalla sijoittaa ahtaajan työntekijöihin, ei siis johtajiin eikä toimihenkilöihin. Nyttemmin ahtaajan työstä on kerrottu juuri uuden sataman uutiskirjoituksissa.

Ahtaajien työ satamassa on ollut hyvin kausiluontoista. Heidän työnsä on ruumiillista ja raskasta edelleenkin, vaikka tekniikka on kehittynyt. Työn luonne muuttuu toisenlaiseksi uudessa satamassa. Vaikka lastit puretaan ja lastataan koneilla, ahtaaja joutuu edelleen tekemään myös raakaa ruumiillista työtä. Tilapäisahtaajia tarvittiin varsinkin aikaisemmin usein. Nämä tyrkylle tulleet ahtaajaehdokkaat tulivat huutokonttoriin, jossa heidät palkattiin esim. vaikka vain yhdeksi päiväksi. Nyt tilapäisahtaajat palkataan puhelimella tai tekstiviestillä eikä huutokonttoria enää tarvita.

Vuosaaren satama valmistui taloudellisen taantuman kynnyksellä, mutta on odottamassa ja tuomassa toivoa paremmista ajoista. Vuosaaren satama on tärkein tavarasatamamme. Saksan kanssa on eniten vaihtoa niin viennissä kuin tuonnissakin. Meidänkin Espanjan automme tuli ensin Opelilta Saksasta Suomeen, mutta vietiin pika pikaa takaisin Saksaan laivalla ja siitä ajaen Euroopan halki Espanjaan.

Satama jää kyllä edelleen minulle mystiseksi paikaksi. Jospa Vuosaaren tunnelin voisi joskus ajaa läpi ja nähdä massiivisen ja korkean satamanosturi Olofin. Se riittäisi minulle. Olof jäi mieleeni siksi, että se jouduttiin siirtomatkallaan lumimyrsky-yönä viemään myrskyltä turvaan ensin Hernesaareen. Olisi se ollutkin varmaan rytinää, jos Olof olisi kaatunut kesken matkan.

Vielä jäi satamasta arvailujen varaan sellaiset termit kuin elukka, jalkamies, jengi, kaija, lempata, lukki, raana, piiska, mantteli ja surrata. Ahtaaja nyt kuitenkin nimensä mukaisesti auttaa laivaan lastattavien tavaroiden saamista tiiviisti laivaan tai ainakin asianmukaisesti ja toisinpäin laivan purkuvaiheessa.

Uutelan retkellä

Olen aina ihmetellyt missähän tuollainen paikka kuin Uutela sijaitsee. No, nyt ei enää tarvitse ihmetellä, koska kävin siellä tänään. Vuosaaren perukoilla, meren rannalla oleva 7,7 hehtaarin Skatan tilaa vuokraa kaupungilta Miina Äkkijyrkkä. Olen aina ihaillut persoonallista ja kaunista Miinaa. Hän aloitti vuonna 1969 taideopinnot Helsingissä. Hänen entinen nimensä on ollut Riitta Loiva ja nyt hän haluaisi Liisa Maria Longiksi. Miina syntyi Savossa vuonna 1949 perheen esikoiseksi. Hän kertoo, että koko elämänsä lapsesta lähtien hän on elänyt lehmien kanssa. Lehmistä hän saa voimaa ja turvaa ja nykyisin myös elantonsa, koska hän taiteilee peltilehmiä ja yleensäkin lehmäaiheisia töitä. Viimeisin lehmätaidemuoto on nähtävissä Marimekon kankaissa.

Uutelaan saavuttiin katukylttejä seuraamalla. Talvivenesäilytyspaikan jälkeen tuli Skatan tilan eli Miina Äkkijyrkän tilan rakennuksia näkyviin. Oltiin neljän tien risteyksessä, mutta Miinalle päin ei voinut ajaa moottoriajoneuvokieltokyltin vuoksi. Lähdin kävelemään isoa navettaa kohti. Sieltä jo muutamien metrien päässä näinkin ison peltilehmän Miinan talon pihassa, pari kyyttö-lehmää käyskenteli kauempana ja lehmänkello kilisi kyytön kaulassa. Näin myös oletettavasti sen ulkorakennusrötöskän, joka oli kuvattuna vähän aikaa sitten Hesarissa. Sitten kuului hevosen hirnahdus melko läheltä. Toinen hevonen alkoi vastata kauempaa hirnahdellen myös kovasti. Säikähdin, että olin tunkeutunut nyt Miinan eläinten alueelle. Näytti aidatkin olevan aika huteran näköisiä. En tiedä miten siinä olisi loppujen lopuksi käynyt, jos toinen hevosista, joka oli juoksujalkaa tullut tienristeykseen, olisi päässyt aitauksesta pois. Oli todella mukavaa päästä autoon. Huh, huh. Onneksi en mennyt pidemmälle. Joka tapauksessa nyt tiedän mistä puhutaan, kun puhutaan Skatasta ja Miina Äkkijyrkästä.

Miinahan on saamassa häädön vuodenvaihteessa. Kyyttöjen ja Miinan paikka on epäselvä, mutta Uutelan käytöstä tulee Helsingin kaupungille jo uusia vuokraustarjouksia. Kyllä Miinan ja hänen eläinyhteisönsä pitäisi saada järjestäytyneemmät olosuhteet. Alunpitäen Miinan olisi vuokrasopimuksen mukaan pitänyt pitää rakennuksien ja piha-alueiden esittely- ja koulutustilaisuuksia ja myös pitää kunnossa koko aluetta. Nyt sukset ovat menneet ristiin ja Äkkijyrkkä on saanut Käräjäoikeuden tuomion. Saa nähdä kuinka Miinan käy.

Miinalla on ollut värikäs elämä. Aloittaessaan taideopinnot Helsingissä hänellä oli vain muutama kymmenen markkaa taskussaan. Hän päätti, että täyttäessään 50 vuotta, hän omistaa ilvesturkin. Niin kävikin. Paitsi persoonana Miina on herättänyt huomiota myös aina pukeutumisellaan ja mielipiteillään. Miina ei kai kuitenkaan voi enää elää ilman lehmiä, joten Helsinki taitaa menettää värikkään lehmätaiteilijansa.

Miksi muuten Helsingissä ei voisi olla Miinan peltilehmiä eri puolilla kaupunkia? Berliinissä on pääkaduilla muutaman metrin välein hauskoja karhupatsaita ja Bratislavassa taas lehmäpatsaita.
Ehkä ne Miinan lehmähökötykset eivät ole riittävän sulavalinjaisia ja harmonisia. Miinan lehmistä tulee mieleen lähinnä konehäkkyrät. Yhden kun näkee, niin se riittää.

Posti - ensimmäinen työpaikkani

Olin postifröökkynänä ensimmäisen kerran 16-vuotiaana pienessä, muutaman kylän yhteisessä postissa. Kesälomittajana vastasin silloisesta raha- ja postiliikenteestä eli kaikista mitä tehtäviin kuului. Kyllä kai ne muutamat tilisiirtoina rahoja lähettävät kyläläiset vähän epäröivät tokko tuo fröökkynä osaa, ja varmaan antamani kuitti suorituksesta pantiin visusti talteen. Posti oli tuolloin auki vain aamupäivällä ja iltapäivällä parisen tuntia. Lisäksi oli käytävä avaamassa ovet uudelleen postiauton kulkuaikaan, jotta esim. päivän asioinnista kertynyt, postisäkki, voitiin antaa eteenpäin postiauton kuljetettavaksi. Pätkätyötä siis aidoimmillaan!

Nyt posti on nimeltään Itella. Keltainen väri näkyy kuitenkin edelleen tunnuksessa. En kyllä kesällä enää löytänyt tapaa, miten lähettää onnittelusähke saajalleen. Kun oli myös kiire, ei siinä voinut jäädä koko päivää luetteloita selaamaan. Itella tai Elisa, kummatkin yhtä mystisiä, jos niiden luetteloista pitäisi saada jotain järkevää tietoa irti. Puhelinluettelothan ovat esim. nykyisin asiakirjoja, joiden selailemisessa tulee hulluksi. Enpä tiedä tälläkään hetkellä mihin luetteloon pitäisi tarttua lähettääkseen onnittelusähkeen jollekin.

Onneksi Helsingissä Postitalo, joka on valmistunut vuonna 1938, on sentään suojeltu eikä siinä voi tehdä aivan yltiöpäisiä muutoksia. Postitalon vanhat tiskit ovat mm. kohta, johon uudistuksia ei tehdä. Postitalo on funkistyyliä. Sen arkkitehteina toimivat Jorma Järvi, Erik Lindroos ja Kaarlo Borg. Jorma Järvi on suunnitellut myös mm. Olympiastadionin vuonna 1952. Jorma Järvi oli postitalon arkkitehtikilpailun aikoihin vain 26-vuotias.

Minusta Postitalo on todella upea luomus ja tärkeä maamerkki Helsingin keskustassa. Se, mitä toimintaa talon sisällä on nykyisin, voi olla yllätyksellistä. On siellä kuitenkin Postikin tai siis Itella, mutta pienemmässä roolissa kuin aikaisemmin. Syksyllä käväisin Kirjastokerroksessa kuuntelemassa Simon Bolivarin orkesterin muutamaa edustajaa pienimuotoisessa konsertissa.

Koko suomalaisen postilaitoksen historia on 370 -vuotinen ja siksi Postitalossa on myös Postimuseo. Siellä voin kokea nostalgiaa, koska jo mainitsemaani työhistoriaani kuului koulun kesäloma-aikoina kolmen eri postiaseman sijaisuuksien pyöritys. Postifröökkynän tehtävät eivät kiinnostaneet enää myöhemmin. Minusta ne silloiset harvatkin työtunnit matelivat hitaasti eikä postissa kävijöistä oikein saanut riittävää sisältöä. Pikkutehtävät hoituivat nopeasti ja rutiinilla. Eräs uskonlahkolainen toivotti kerran sisääntullessaan "Jumalan rauhaa". Toivotin automaattisesti takaisin myös "Rauhaa", mutta sitten kyllä nolotti, koska en ollut ollenkaan "sillä aaltopituudella".

Olin iloinen saatuani nuo kesäkokemukset, koska sen jälkeen tiesin tarkkaan, että postineitinä tai -rouvana minua ei tulla näkemään lopullisella työurallani. Kunnioitan silti postin työtä, kirjeen kulun nopeutta ja varmuutta sekä halpuutta, halpuutta erityisesti aikaisempina vuosina. Kohtapa taas joulukortit matkaavat ristiin rastiin Suomessa ja osa ulkomaillekin.

Totuuksia historiamme kiistakysymyksistä

Suomalaisten historiaan ja erityisesti sotahistoriaan viitataan jos jonkinlaisissa asiayhteyksissä. Harmittaakin kovasti, että oma sotahistorian tuntemukseni on jäänyt niin vähälle. Tosin olenhan sitä näissä muutamissa blogeissa yrittänyt selvittää, ensisijaisesti itselleni. Jari Tervon Troikka, joululahjakirjaksi ostettu, antakoon myös paremman näkemyksen sisällissotaan. Tällä viikolla osuin tv-tä katsellessani sattumalta typerään Big Brother-taloon, jossa kysyttiin asukkaiden tietämystä kysymykseen milloin oli talvisota. Sodan arveltiin olleen jo ennen Suomen itsenäisyyttä. Siis huonot tiedot näyttää olleen BB-talossakin. Talvisotahan käytiin 30.11.39-13.3.40.

Vajaa kuukausi sitten Helsingin sanomissa julkaistiin historian professoreiden vastauksia muutamiin historian kiistakysymyksiin. Kysymyksiin vastasi 28 professoria, 9 ei vastannut.
Vastauksen antaneiksi professoreiksi mainittiin mm. Juha Siltala, Tuomas Heikkilä, Jouko Vahtola, Juha Sihvola, Marjatta Vahtola, Kirsi-Maaria Vainio-Korhonen, Pertti Haapala, Laura Kolbe, Kimmo Katajala, Pasi Ihalainen, Markku Kuisma, Timo Myllyntaus ja Olavi K. Fält antamiensa perustelujen vuoksi.

1. Suomen liittäminen Venäjään kohta 200 vuotta sitten, vuonna 1809, oli myönteinen asia, koska Suomesta tuli myöhemmin Suomi ja Suomi pääsi pois Ruotsin periferia-asemasta. Suomi sai myös maantieteellisesti suuremman alueen Haminan rauhan ja Venäjän myöhempien myönnytysten vuoksi. Myönteisen käsityksen kannalle asettui 21 professoria.

2. Suomi kävi sisällissodan vuonna 1918. Punakapina, vapaussota, luokkasota, kansalaissota vai veljessota? Sisällissodan kannalle asettui 20 professoria.

3. Suomi ei käynyt jatkosodassa (25.6.41-19.9.44) erillissotaa vaan oli natsi-Saksan liittolainen.
Tämän kannalla oli 16 professoria. Jopa Tarja Halonen Erkki Tuomiojan myötäillessä on vuonna 2005 kutsunut jatkosotaa erillissodaksi. Lehti ehdottaa sloganiksi, että olemme kansakunta, jonka johto ei vieläkään halua myöntää maansa olleen natsien liittolainen.

4. Kekkonen ei hännystellyt Neuvostoliittoa. Eräs professori perusteli käsitystään niin, että Kekkonen toimi ajassaan tavalla, joka huomioi maailmanpolitiikan erityispiirteet ja osasi käsitellä Venäjää. Kekkosta pidettiin reaalipoliitikkona. Vastaukset hajaantuivat niin, että 13 professoria oli edellä mainitun kannalla, mutta 10 oli toista mieltä.

5. Suomalaisessa historiankirjoituksessa ei ole enää tabuja. Tätä mieltä oli 14 vastaajaa, mutta jopa yhdeksän katsoo tabuja vielä olevan. Perusteluissa kaivattiin myös erityisesti naisten osuuden puuttumista. Mainittiin, että Suomen historia on erityisesti miesten sotimisen historiaa. Kiihkeistä reaktioista siitä, mikä on totuus historiastamme, muistan televisiosta mm. Ylikankaan historiatilaisuudessa erään seminaarilaisen kovaotteisen kritiikin. Erityisesti Juhani Suomen kirjoista on myös aina syntynyt mielestäni kova kohu ja vastustus.

Luotan nyt näihin suomalaisten professoreiden nykynäkemyksiin. Voisiko millään muulla ryhmällä olla pätevämpää tietoa edellä mainituista kysymyksistä? Ei voisi mielestäni olla.