Konstikoulusta Aalto-yliopistoon

Teknillinen korkeakoulu ehtii juuri ja juuri juhlia yli satavuotishistoriaansa ennen ensi vuonna tapahtuvaa yliopistouudistusta. Vuonna 1908 Polyteknillinen opisto muuttui Teknilliseksi korkeakouluksi tekniikan ja arkkitehtuurin alan opetusta ja tutkimusta varten. Tätä ennen, jo vuonna 1835, perustettiin Konstikoulu fabriikkilaisiksi ja hantverkkareiksi aikoville teollisuusopetuksen ja -hallinnon järjestämiseksi silloisessa suuriruhtinaan Suomessa.

En ymmärrä tekniikasta mitään, mutta Konstikoulu nimenä innostutti ihmettelemään ko. laitoksen historiaa ja alkuperää. Vuosien varrella ei ole paljon uutisia TKK:sta mieleen jäänyt.
Eniten maailmalla on kai puhututtanut Kylmälaboratorion toiminta, ainakin muistelen niin.

Aikojen muuttuessa historiikissa on mainittu esimerkki kehityksestä, jossa piirustuspöydät kannettiin varastoon uudesta päärakennuksesta ja tilalle tuli tietokoneita, joita arvion mukaan olisi tarvittu koko maahan yksi tai korkeintaan kolme. Pian kuitenkin tietotekniikalla oli oma osastonsa organisaatiossa.

Viisaita miehiä ja naisia vuosien saatossa opinahjosta on toki valmistunut, mutta tekniikan edistämisen ei tarvitse olla elämän ykkösasia. Eikö niitä vemputtimia voisi kehitellä ensin pitkään siellä Otaniemen kallioiden uumenissa ja tuoda yleisölle vasta sitten, kun ne ovat varmasti suuren yleisön hyödynnettävissä ja ovat varmoja ja helppoja käyttäjilleen. Voisihan sinne järjestää toki tekniikasta muuten kiinostuneiden isien ja poikien tai äitien ja tyttärien Heureka-tapahtumia.

Viime viikolla saatiin uutinen, että maailman yliopistojen vertailulistalla Teknillisen korkakoulun sijoitus on laskenut noin kolmellakymmenellä sijalla, ollen nyt sijalla 211. Vähän huono tieto näin historian taitekohdassa, kun TKK:sta tulee uuden innovaatioyliopiston osa. Ensi syksynä näihin aikoihin meillä on siis kolmen nykyisen korkeakoulun, taideteollisen, kauppa sekä teknillisen yhdistetyt opiskelijat joukossamme. Meillä on tuolloin Aalto-yliopisto. Ovatkohan opiskelijat sitten Alvareita vai mitä? Ainakin on tällä hetkellä kiistaa siitä, miten ylioppilaskuntien varallisuudet yhdistetään ja käytetään, koska esim. kauppatieteiden opiskelijat ovat ymmärrettävästi hankkineet suuremman omaisuuden kuin nuo pari muuta.

Iäkkäämmät taideherrat

Viime torstaina 9.10 täytti Sibeliuksen jälkeen ehkä kuuluisin säveltäjämme, Einojuhani Rautavaara, 80 vuotta. Hänellä oli kahtena peräkkäisenä iltana konsertti Finlandia-talolla ja osuin juuri syntymäpäiväkonserttiin. Säveltäjämestaria kunnioitettiin ennen konserttia muutamalla ilotulitteella ulkona ja väliajalle lähdettäessä koko konserttiyleisö muusikoineen yms. nousi taputtamaan ja laulamaan "Paljon onnea vaan..... harmaapäiselle, salin keskipaikkeilla ylösnousseelle kapellimestarille. Tuota ennen oli hartaana kuunneltu keväällä Uudessa Seelannissa kantaesitettyä ja nyt Suomessa ensimmäisen kerran esitettyä Rautavaaran teosta A Tapestry of Life.

Konsertin johtajana toimi Olli Mustonen, joka paremmin tunnetaan pianonsoitostaan. Olli Mustonen on suomalainen ihmelapsi, mutta niin oli hänen konserttinsa pianistikin, ranskankanadalainen Marc-Andre Hamelin. Molemmat ovat jo viisivuotiaina tulleet kuuluisiksi taidoistaan. Olli Mustonen on saanut sävellystyöhönsä opetusta Einojuhani Rautavaaralta, monipuolinen musiikin lahjakkuus kun on. Konsertissa kuultiin Rautavaaran lisäksi Straussin Burleski pianolle ja orkesterille d-molli, Sibeliuksen Aallottaret, sävelruno sekä Prokofjevin Skyyttiläinen sarja. Konsertti-ilta oli monipuolinen ja nautittava ja paikatkin olivat hyvät, vaikka olinkin viime hetken lipunlunastaja.

Lauantaina 11.10 oli sitten vuorossa kuvataiteen edustajan näyttelyssäkäynti. Tuolloin oli ensimmäinen näyttelypäivä, kesällä myös 80 vuotta täyttäneelle, Rafael Wardin Värien sielu- juhlanäyttelylle. Paikkana oli Didrichsenin taidemuseo Kuusilahdenkujalla. Museorakennus sijaitsee luonnonkauniilla paikalla meren rannalla, ympärillään lehti- ja havupuita, korkeita kuin mitkäkin. Rakennuksen on piirtänyt Viljo Revell vuonna 1957. Jo talon ulkopuolella voi ihastella mm. Laila Pullisen, Eila Hiltusen ja Henry Mooren veistoksia.

Rafael Wardin juhlanäyttely esittelee taiteilijan tuotantoa 50 vuoden ajalta. Taiteilija esittelee töissään lämpimiä värejä, erityisesti keltaista väriä. Kooltaan suurin taulu esittääkin auringon valoa. Näyttelyyn on siirretty myös Valtioneuvoston linnasta Presidentti Tarja Halosen muotokuva, jota presidentin kertoman mukaan taitelija ei olisi millään ryhtynyt tekemään. Myöhemmin taiteilija ja kohteensa ystävystyivät niin hyvin, että "Rafu" maalaa kesäisin Kultarannassa. Presidentin muotokuvassakin on tiettävästi kuvattuna "Rafun" termoskannu, jota joku on kai luullut joskus jalaksi. Taulun vasemmassa yläosassa on lisäkkeenä mielestäni kuvaus presidentin siirtolapuutarhaharrastuksesta. Presidentti huhkii siinä jotain maalaistöitä lippalakki päässään. Mene ja tiedä!

Näyttelyn lopuksi oli mahdollisuus katsoa dokumenttia iäkkäästä taiteilijasta Kaapelitehtaalla. Dokumentti kertoi taiteilijan akvarellimaalauksen vaiheistamisesta, lounaan vietosta Kaapelitehtaan ravintolassa ja aterian jälkeisistä päivänokosista. Wardi töpsötteli värejään sormenpäilläänkin eikä siinä ollut kai estettä, jos sormi teki vähän "hutejakin". Taiteilijan tavoitteena kun oli saada työstään näyttävämpi kuin miltä hänen oma väripalettinsa näytti. Wardi kerää myös jo nyt tauluja, jotka aikoo esitellä 90-vuotisnäyttelyssään. Aika positiivista!

Cygnaeuksenkadun ajatuksiani

Jälleen kerran pääkaupungin lehti julkaisi tietoa henkilöstä, joka on saanut nimikkokadun Helsinkiin. Nyt oli vuorossa Cygnaeuksenkatu. Tämä katu on viimeinen katu autoreitillä kotiin ennen omaa katua. Tavakseni on tullut ihastella näkymää, joka aukeaa Cygnaeuksenkadulle tultaessa.
Töölöläiset, värikkäät jugend-talot, työntävät koristeellisia erkkereitään kadulle päin. Talojen väreinä esiintyy oranssia, keltaista, vihreää sekä vaalean punaista ja myöskin värittömää vaaleaa tai likaisen harmaata. Mutta nämä värilliset ja koristeelliset erkkeritalot ovat todella kauniita. Yhtä vihreää taloa kurkistelen sitä ohitettaessa niin paljon kuin pää antaa myöten, alhaalta ylös. Erkkerin sisällä oleva valitettavasti itse ei näe talon näkymää, mutta ulkopuolelta se näyttää upealta.

Cygnaeuksenkadusta tulee myös muistikuva siitä, että kansakouluaikana tuijotimme poskipartaista Uno Cygnaeuksen kuvaa luokkahuoneen seinällä. Kansakoulun isäksi kutsuttu Uno Cygnaeus oli aikoinaan sitä mieltä, että kansakoulun tuli kehittää lapsia sekä henkisesti että fyysisesti. Koulun tuli kehittää lapsia paitsi laskemaan ja lukemaan myös ymmärtämään lukemaansa, ajattelemaan ja soveltamaan oppimaansa myöhemmissä toimissaan. Koulun piti olla myös valtion koulu ja antaa kaikkien yhteiskuntaluokkien lapsille yhteinen pohjakoulutus.
Noilla Uno Cygnaeuksen periaatteilla on oikeutetusti päässyt kansakoulun isäksi ja oikeutettu saamaan myös nimikkokadun. Cygnaeus eli 1810-1888 ja yleinen oppivelvollisuus astui voimaan 1921. Cygnaeuksenkatu tuli Töölöön 1906.

Vaikka koululaitos saa nykyiselläänkin paljon kiitosta, niin turvattomuus on lisääntynyt. Viimeisimmän koulutragedian uutisoinnissa oli aivan liikaa väkivaltakuvia. Pyssykuvia oli mediassa esillä pitempään kuin koko murhenäytelmän uutisointia muuten. En ymmärrä miksi.
Luin tiedon, että Yoko Onon pyynnöstä John Lennonin ampujasta ei tiedotettu aikanaan mitään. Olipa viisas ratkaisu.