Korkeat paikat

Noin joka kymmenennellä ihmisellä on jonkinlainen kammo. Minun pelkoni on lapsuudesta lähtien liittynyt korkeisiin paikkoihin. Pelko tuli ensimmäisen kerran esille vähän yli kymmenen vuoden ikäisenä Pyynikin tornissa vieraillessa. Koin erittäin epämiellyttävää huimauksen tunnetta tornista kurkistellessa. Uskon, että tämä pelkoni juontaa muutaman vuoden ikäisenä sattuneeseen jokeen putoamiseeni. Silloin myös tunsin huimausta keväisen, lähes koskena virtaavan joen yli hyppäämisessä. Oli kuljettava kahden kiven väliin viritetyn kiikkerän lankun päällä, jotta pääsisi joen toiselle puolelle. Niinhän siinä sitten kävi, että putosin juuri kriittisellä hetkellä lankulta kovaan, mutta matalahkoon virtaan.

Etelä-Pohjanmaan tasangoilla kammollani ei ollut juuri nuoruudessa merkitystä, mutta myöhemmin tämä vaiva on täytynyt ottaa huomioon erityisesti matkaillessa. Lentokonematkailu on varsinkin alkuun ollut vaikeaa, mutta on sittemmin ehtinyt muodostua hyvin arkiseksi ja siedettäväksi tapahtumaksi. Myös näköalatornit ovat edelleen kauhistukseni. Muistan eräällä työpaikkaporukan retkellä Lohjan näköalatornissa halunneeni hissille ja alas mahdollisimman nopeasti. Tuntui, että koko torni heilui ja olisin halunnut ryömiä lattiaa pitkin hissille. En muista mitä tapahtui kahvilleni, jonka olin muiden mukana noutanut ja vienyt "hyvälle" näköalapaikalle.

Seikkailuja on koettu mm. New Yorkin luhistuneen Wall Trade Centerin näköalatasanteella, Empire State Buildingissa ja Itävallassa Rax Alppien hissikorissa. Jälkeenpäin kokemuksilla on naurettu monissa porukoissa, mutta kohdalle sattuessa tilanne ei naurata. Stadionin torni on käymättä edelleen ja Eiffelin tornin juurella tyydyin seuraamaan maasta turistien torni-innostusta. Samoin New Yorkin Vapauden patsaan juurella sain tehtäväkseni kuvata turisteja, koska laiskottelin siinä patsaan juurella mitään tekemättömänä.

Korkean paikan kammoni aktualisoitui taas pari viikkoa sitten Espanjassa, jossa autoilimme Aurinkorannikolla, mutta Sierra Nevadan vuoristossa. Tuttavani, joka myös tunnustautui korkean paikan kammoiseksi, autoili uutterasti meitä mm. Granadan kaupunkiin. Yhtenä päivänä yritimme suunnata kulkumme Rondaan, rotkokaupunkiin. Ja sateisena päivänä teimme Malagassa sight seeing-matkan keskustan tärkeimpiin paikkoihin. Silloinkin kävimme korkealla kukkulalla. Kun autoiluviikko oli loppupuolella ja sain eteeni tuliaisena Helsingin sanomien Kuukausiliitteen, jossa oli laaja artikkeli kolmionmittaustorneista, alkoi mittani täyttyä korkeista paikoista. Artikkeli oli sinänsä mielenkiintoinen, mutta näköalatorniin huterille poikkipuille ja askelmille en kiipeäisi mistään hinnasta.

Nyt on palattu kotiin Helsinkiin ja tasaiselle maalle. Vuorten huiput ovat pyörineet pelottavina silmien edessä vieläkin, ja tuntuu helpottavalta, että saa kävellä matalalla. Ehkä pitäisi mennä siedättämään itseään kolmiulotteisiin filmeihin jonnekin. Muistaakseni Linnanmäellä kolmiulotteisessa filmin pätkässä tuntui turvalliselta, kun tiesi, että seison studion lattialla huimaavista näkymistä huolimatta.