Työpukeutuminen

Hoitoalan palkkakiistan jälkimaininkina otan kantaa työpukeutumiseen. Onhan viikkoja katseltu televisiosta hoitajien pukeutumisen nykytyyliä. On ollut lähes kammottavaa katsella ammattikunnan edustajista otettuja kuvakulmia työpaikoilla. Koska yhteiskunta on antanut nyt positiivisen signaalin arvostettavasta työstä palkannousun myötä, olisi vastalahjaksi hoitajien syytä arvostaa ammattiaan nyt asiallisemman pukeutumisen muodossa.

Vertailtaessa kahta työpukeutumista, hoitajien ja lentoemäntien, sijoittaisin lentoemännät eliittiin ja hoitajat "karvalakkiosastoon". Luulen, että lentoemännillä työpukeutumisen tyyli ja arvokkuus kuuluu yhdeksi tärkeimpiin asioihin ammatissaan. Hoitajilla taas työpukeutumisen tyyli ja tärkeys on romahtanut vuosien mittaan. Lentoemännillä vuodesta toiseen pukeutuminen on noudattanut tiettyä asiallisutta ja sisäisiä sääntöjä, joista ei ole tingitty. Hoitajilla sitä vastoin työpukuun liittyvää sisäistä säännöstöä ei ole ylläpidetty niin kuin aikaisemmin. Hoitajakohtainen tai ryhmäkohtainen sekatyyli on päässyt valloilleen. Paljon ei puutu etteikö hoitajilla näkyisi lävistyksiä ja eri tyylisiä hiuspehkoja. Valkoiset kengäthän ovat jo kauan sitten vaihtuneet kukallisiin, raidallisiin ja eri värisiin sandaaleihin.

Yksi suuri syy nykyisin vallitsevaan suureen tyylieroon hoitajilla ja lentoemännillä lienee siinä, että ulkopuolinen taho ryhtyi hankkimaan ja huoltamaan hoitajien työpuvut. Lentoemännillä työasun hankintaan ja huoltoon paneudutaan oletettavasti huolellisemmin kuin hoitajilla. Lentoemäntien työasua pidettäneen myös tärkeänä kilpailukykytekijänä. Hoitajat eivät ole tulleet työasun merkitystä kilpailukyvyssä varmaan edes ajatelleeksi. Vertailu kohdistuu tässä myös toisaalta yksityisen liikelaitoksen ja toisaalta julkisen laitoksen työntekijöiden työpukeutumiseen.

Työpukeutuminen on kuitenkin tärkeä tekijä ensikontaktissa, jossa luodaan positiivinen tai negatiivinen kuva työnantajasta. Hoitoalalla hygieenisyysvaatimus on ehdoton ja siksi työpukeutuminen olisi miellettävä vieläpä tärkeämmäksi kuin lentoemännillä.
Hyvään ammattitaitoon kuuluu vähintäänkin asiallinen ja luottamusta herättävä työpukeutuminen, joka leimaa ammattikuntaa ja syntynyttä mielikuvaa.

Vuosia sitten televisiossa mainostettiin tiettyä kahvimerkkiä näyttämällä hoitajia kahvitauolla. Ohikulkeva lääkärikin halusi ko. iloon mukaan. Edellisviikkojen televisiokuvista jäi vaikutelma, että hoitajat ovat nyt alinomaan syömässä!

Hoitoalan palkkariita

Onpa mielenkiintoiset ajat! Ensi tiistaina nähdään mikä tilanne potilashoidossa vallitsee ja mikä on hoitajien tilanne palkkakysymyksessä. Enpä olisi uskonut, että näin pitkälle mennään Suomessa sairaanhoitajien palkkakysymystä ratkottaessa! Viikko sitten pakkolakia ryhdyttäessä muovaamaan koin voimakkaan eettisen ristiriidan siinä, että hoitajat käsitettiin ikäänkuin niin pahoiksi ihmisiksi, että tarvitaan oikein eduskunnan viikonloppuna laatima pakkolaki. Eilen eli perjantaina laki hyväksyttiin. Tilanteessa tarvittiin presidentti paikalle ja hän joutui luopumaan New Yorkin matkastaan.

Kysynpä vain ketkä henkilöt ja mikä ammattiryhmä normaalioloissa on potilaan vierellä ja turvaa potilaan hyvinvoinnin. Hoitajat ovat aina tehneet perustyönsä vastuullisesti vuosikymmeniä. Mutta nyt oikeutettua, monen vuosikymmenen aikana aiheutunutta palkkahyvitystä pyydettäessä, piti laatia oikein pakkolaki. Eettinen ristiriita synnytti voimakkaan tunteen epäoikeudenmukaisuudesta hoitajia kohtaan.

Jos nyt aloittaisin urani uudelleen, en katsoisi hoitoalalle päinkään. Terveydenhuolto Suomessa on mennyt erittäin huonoon suuntaan. Rahaa on kulutettu hulvattomasti hallinnollisiin sotkuihin. Muutosta muutoksen perään on käynnistetty. Mikään eikä kukaan voi laskea sitä konkreettista rahan kulutusta saati sitten muutoksista aihetunutta muuta kaaosta terveydenhuoltoalalla työskentelevien elämässä. Tämän kaiken keskellä hoitajat ja potilaat ovat edustaneet ihailtavaa yhteisyyttä ja pysyvyyttä. Ja tässä hoitajille palkka tuosta sitoutumisesta ja venymisestä yhä yltyneessä kiireessä - öin ja päivin!

Hoitajat voivat nyt olla kaikessa rauhassa kovia omissa vaatimuksissaan, vaikka palkkaratkaisu voisi toki olla monivuotinen. Yhteiskuntarauha on jo menetetty ja hoitajia syyllistetty ties millä asioilla, verojen korotuksilla, Suomen taloudellisella kilpailukyvyn heikentymisellä ym. vakavalla asialla. Toivon todella voimia ja sitkeyttä "lakkolaisille" ja erityisesti heidän "kenraalilleen". Suomi meni siis sekaisin hoitajista! Onpa tärkeä ryhmä!

Korkeat paikat

Noin joka kymmenennellä ihmisellä on jonkinlainen kammo. Minun pelkoni on lapsuudesta lähtien liittynyt korkeisiin paikkoihin. Pelko tuli ensimmäisen kerran esille vähän yli kymmenen vuoden ikäisenä Pyynikin tornissa vieraillessa. Koin erittäin epämiellyttävää huimauksen tunnetta tornista kurkistellessa. Uskon, että tämä pelkoni juontaa muutaman vuoden ikäisenä sattuneeseen jokeen putoamiseeni. Silloin myös tunsin huimausta keväisen, lähes koskena virtaavan joen yli hyppäämisessä. Oli kuljettava kahden kiven väliin viritetyn kiikkerän lankun päällä, jotta pääsisi joen toiselle puolelle. Niinhän siinä sitten kävi, että putosin juuri kriittisellä hetkellä lankulta kovaan, mutta matalahkoon virtaan.

Etelä-Pohjanmaan tasangoilla kammollani ei ollut juuri nuoruudessa merkitystä, mutta myöhemmin tämä vaiva on täytynyt ottaa huomioon erityisesti matkaillessa. Lentokonematkailu on varsinkin alkuun ollut vaikeaa, mutta on sittemmin ehtinyt muodostua hyvin arkiseksi ja siedettäväksi tapahtumaksi. Myös näköalatornit ovat edelleen kauhistukseni. Muistan eräällä työpaikkaporukan retkellä Lohjan näköalatornissa halunneeni hissille ja alas mahdollisimman nopeasti. Tuntui, että koko torni heilui ja olisin halunnut ryömiä lattiaa pitkin hissille. En muista mitä tapahtui kahvilleni, jonka olin muiden mukana noutanut ja vienyt "hyvälle" näköalapaikalle.

Seikkailuja on koettu mm. New Yorkin luhistuneen Wall Trade Centerin näköalatasanteella, Empire State Buildingissa ja Itävallassa Rax Alppien hissikorissa. Jälkeenpäin kokemuksilla on naurettu monissa porukoissa, mutta kohdalle sattuessa tilanne ei naurata. Stadionin torni on käymättä edelleen ja Eiffelin tornin juurella tyydyin seuraamaan maasta turistien torni-innostusta. Samoin New Yorkin Vapauden patsaan juurella sain tehtäväkseni kuvata turisteja, koska laiskottelin siinä patsaan juurella mitään tekemättömänä.

Korkean paikan kammoni aktualisoitui taas pari viikkoa sitten Espanjassa, jossa autoilimme Aurinkorannikolla, mutta Sierra Nevadan vuoristossa. Tuttavani, joka myös tunnustautui korkean paikan kammoiseksi, autoili uutterasti meitä mm. Granadan kaupunkiin. Yhtenä päivänä yritimme suunnata kulkumme Rondaan, rotkokaupunkiin. Ja sateisena päivänä teimme Malagassa sight seeing-matkan keskustan tärkeimpiin paikkoihin. Silloinkin kävimme korkealla kukkulalla. Kun autoiluviikko oli loppupuolella ja sain eteeni tuliaisena Helsingin sanomien Kuukausiliitteen, jossa oli laaja artikkeli kolmionmittaustorneista, alkoi mittani täyttyä korkeista paikoista. Artikkeli oli sinänsä mielenkiintoinen, mutta näköalatorniin huterille poikkipuille ja askelmille en kiipeäisi mistään hinnasta.

Nyt on palattu kotiin Helsinkiin ja tasaiselle maalle. Vuorten huiput ovat pyörineet pelottavina silmien edessä vieläkin, ja tuntuu helpottavalta, että saa kävellä matalalla. Ehkä pitäisi mennä siedättämään itseään kolmiulotteisiin filmeihin jonnekin. Muistaakseni Linnanmäellä kolmiulotteisessa filmin pätkässä tuntui turvalliselta, kun tiesi, että seison studion lattialla huimaavista näkymistä huolimatta.