Estonian turmasta 15 vuotta, blogisarja alkaa

Kellarikomeron siivouksen yhteydessä löysin säästämäni pussillisen lehtiä, joissa kerrottiin Estonia-turmasta. Olen nyt pyöritellyt lehtiä ja miettinyt mitä tekisin niille - roskiinko seuraavaksi? Kävi ilmi, että on tulossa viisitoista vuotta turmasta.

Tänään turmapäivän jälkeisenä päivänä muistelen, että kuulin töihin lähtiessäni radiosta autolautan kaatumisen. Muistelen käsitelleeni uutista vain yhden henkilön kanssa työpaikan pihalla. Hän huikkasi kiireissään, että eikö ollutkin kauheaa se autolautan kaatuminen. Myöntelin ja menin aloittamaan työasioitani. Vasta työpäivän jälkeen mediaa seuraamalla pääsin onnettomuudesta paremmin perille. Turma oli niin koskettava, että panin muutamia lehtiä säilöön. Nyt ne ovat edessäni ja aion kirjoitella niistä muutaman blogin.

Turmapäivän aamuna, 28.9.94, kuulin siis uutisen ensimmäiseksi radiosta. Iltapäivällä työstä palatessani ostin tavanomaisesti iltalehden, johon oli jo saatu otsikoita laivan uppoamisesta: Yli 800 hukkui, autolautta upposi yöllä Turun saaristossa. Autolautta upposi viidessä minuutissa. Pelastuneiden joukossa suomalaisia. Pelastuneet olivat järkyttyneitä. Erikoismiesten hälyttämisessä viivyteltiin.

Seuraavana päivänä, torstaina 29.9.94, päivälehti kertoi otsikoissaan: Tallinnasta Tukholmaan matkalla ollut autolautta kaatui Utön edustalla. Helikopterit poimivat myrskyävältä mereltä 139 pelastunutta. Euroopan vakavin rauhanajan meriturma kahdeksaan vuosikymmeneen. Estonia vaikeni hätäsanoman jälkeen. "Tämä on Estonia-alus. Kallistumamme on 20-30 astetta ja koneet ovat pimeänä." Helikopteri ainoa apu meressä ajelehtineille. Pintapelastajat nostivat puolialastomia ihmisiä vinssillä helikopteriin. Vettä pääsi autokannelle todennäköisesti keulasta. Vapaaehtoisia virtasi surevien tueksi Ruotsissa. "Se oli taistelua elämästä." En tajua, en tajua, en tajua." Epätoivoiset odottivat tietoa.

Edelleen saman päivän iltalehdessä oli otsikoita, joissa kerrottiin: Itämeri vei lähes 900. "Laivalla täysi kaaos." "Viisi ihmistä hukkui silmiemme edessä." "Mayday! Estonia. Kallistuma 20 astetta!" Pelastajien synkkä päivä Utön saarella. Vilho Itärannan pelastanut nainen paleltui kuoliaaksi. Kumilautat pelastivat veden varasta. Tallinna täyttyi hiljaisesta surusta. Kriisiapua saivat kaikki järkyttyneet. Muistikuvat piinaavat Estoniasta pelastuneita. Päivä tuskaista odotusta.

Tiedotusvälineitä seuraamalla alkoi siis paljastua koko tapahtuman karmeus. Suomen läheisyys autolautan kaatumispaikkana sekä onnettomuudesta pelastettujen siirtäminen Suomeen vei tunteet mukaan. Mieli ei pysynyt enää asiallisen rauhallisena vaan jokainen erillinen uutinen vei syvemmin mukaan onnettomuuteen. Miltähän tuo vaikuttaisi itse mukana olevana?

Viikko myöhemmin luin Henning Mankellin kirjaa "Viides nainen". Siinä Mankell kuvaa 2006 ilmestyneessä kirjassa, miten hän poliisina meni työpaikalleen syksyisenä aamuna Ruotsissa. Kaikki poliisit työpaikalla olivat hiljaisia ja kertoivat, että hiljaisuuden syynä oli edellisöinen laivaonnettomuus. Siinähän kuoli Tukholman poliiseja useampia, ammattiryhmänä. Henning itse työskentelee Etelä-Ruotsissa. Etelä-Ruotsin kirjassa kuvatut poliisit kunnioittivat siis kollegoidensa menehtymistä. Henning Mankell ei ollut kirjassaan riittävän tarkka Estonia-tapahtumien suhteen. Kirjaan tuli mielestäni aikamäärevirhe todellisiin tapahtumiin verrattuna, mutta hyvin lähellä oli oikeakin hahmottelu. Fictiohan saa olla fictiota.