Sir Simppa

Pitkäaikainen haaveeni omasta koirasta ei ole vielä toteutunut. Ja jos yhtä paljon järkeilen jatkossa koiran hankintaa, ei ehkä koskaan toteudukaan. Tähän haaveen toteutumattomuuteen on joitakin korvaushoitoja. Yksi tällainen on mökkinaapurina elävä Sir Simppa.

Simppa tuli naapuriin viitisen kesää sitten. Se on pitkäkarvainen Shetlanninlammaskoira eli lyhyesti sheltti. Tämä rotu kuuluu maailman kuuluisimpiin koirarotuihin, Suomessa se on 10:ksi suosituin. Koiraa kutsutaan myös pikku Lassieksi. Sir Simpalla on hienot ranskalaiset sukujuuret, mutta nyt se elelee tavanomaista perhe-elämää omistajansa nelihenkisessä perheessä. Hienot sukujuuret tai nykyinen perhe-elämä, molemmat tai erikseen, ovat muovanneet Simpalle hienon luonteen. Olen aivan myyty. Yhtään en ole joutunut pelkäämään, vaan pikemminkin Simppa on saattanut kokea kiusaantumista lähentymisyrityksistäni.

Vähän ensin arvelin, kuinka tulemme toimeen. Nuoruudessa, koulun välitunnilla, Lassie-koira kirmaisi kaveripiiriini ja juoksenteluihimme mukaan niin, että huomasin lopuksi käteni olevan Lassien hampaissa. Onneksi suojana oli tuolloin villalapanen eikä pahempaa vahinkoa päässyt tulemaan. Ko. Lassie oli ärsytetty ja jotenkin vihainen. Pieni pelko tuohon rotuun kuitenkin jäi.
Television kautta Lassie-elokuvia katsellessani ihmettelin, että tämä koirarotu kuvattiin mitä fiksuimmaksi.

Simppa vaikutti aluksi ujolta ja aralta, mikä lievitti pelkojani ko. koirarotua kohtaan. Simppa osoittautui kuitenkin hyvin koulutetuksi ja kasvatetuksi. Sillä on tarkat käyttäytymissäännöt. Se esim. ei saa lähestyä eikä ruveta haukkumaan vieraita ihmisiä. Lähentymisemme tapahtui todella varovasti. Simppa katsoi aina isäntäänsä, saako hän luvan, ennen kuin tulee lähietäisyydelle ja haistelemaan.

Tänä kesänä sitten tapahtui lähentymistä kovastikin. Simppa oli päiväkävelyllä mökkitiellä isäntänsä kanssa talutushihnassa. Panin kaiken viehätysvoimani peliin, lepertelin ja puhuttelin Simppaa kutsuvasti. Isäntä antoi Simpalle lähestymisluvan tai saattoi Simppa jopa lähestyä ilman lupaakin, aktiivisesti. Voi, miten oli ihanaa pörröttää Simpan pitkää karvaa ja silittää sitä. Näytti olevan harmaantumassa senkin turkki, joka muuten on valkoruskea ja keltainen mustalla vivahteella. Saimme oikein pitkän tovin seurustella siinä yhdessä. Sitten huomasin, että se oli istahtanut pyllyllään jalkani päälle ja ottanut asennon niin, että olimme kuin jonossa. Tiellä alkoi olla enemmänkin seurustelijoita, joten Simppa oli lähelläni pitempään. Se nousi seisomaan, mutta istahti uudestaan kotoisasti toiselle jalalleni. Tästä ei olotila enää voinut parantua. Viidentenä kesänä Sir Simppa ja minä muodostimme täten luottavaisen mökkinaapuruuden.

Totta kai paljon olen ohi kulkiessani huudellut Simppaa, Simppaa, Simppaa. Simpan taholta on vastakkain satuttaessa tapahtunut pientä nuuhkaisua, mutta ei sen enempää. Vadelmapuskan takaa, näkymättömyydestä, olen yrittänyt lirkutella sille hyvän yön toivotukset yms. Viime kesänä Simppa myös yllätti. Ryhdyin äänekkäästi ärhentelemään tv. antennin nokassa istuvalle harakalle tai kahdelle. Samassa kuului naapurista: Vuh, vuh! Simppa antoi "tulitukea", näin halusin sen nähdä. Todellisuudessa se saattoi kuitenkin ärsyyntyä yhtäkkisestä ärhentelystäni, koska rotu on herkkää eikä pidä huutamisesta.

Simppa on vartiointi- ja vahtikoira. Sen pitää saada olla laumansa kanssa. Se rakastaa perhettään. Se on hyväntahtoinen ja toimelias koira, mutta ei touhua eikä hössötä. Sir Simppa on omanarvontuntoinen ja hienostunut luonteeltaan. Tästä syystä tutustuminenkaan ei ole ollut mitenkään riehakas eikä nopea. Hiljaa hyvä tulee-sananlasku on pitänyt paikkansa.