Estonia, blogisarja jatkuu

Estonian uutisia oli runsaasti seuraavanakin päivänä, 30.9.94.

Jatkan aihetta edelleen käymällä läpi sekä päivälehden että iltalehden otsikoita. Päivälehdessä aamulukemisen yhteydessä nousi otsikoiksi: Estonian haaksirikon uhreja saattaa olla yli 900. Kukaan ei tiedä tarkkaan, kuinka monta matkustajaa laivassa oli. Epäilyt Estonian keulaportin pettämisestä vahvistuivat. Latvialainen pelastunut: "Laivan keula hörppi vettä jo puoli yhden aikaan". Punainen risti aloitti Estonia-keräyksen. Virolainen kokki: "En mene enää laivalle töihin". Ruotsalainen lääkäri: "Rannekello pysähtyi 00.30 Ruotsin aikaa". Kaksi suomalaista pelastui yhdessä. Onnettomuuden uhrit ja omaiset saavat tukea psykologeilta. Viron viranomaiset: Laivalla saattoi olla jopa 1051 ihmistä. Merestä löytynyt 77 kuollutta. Hukkuneet tunnistetaan Suomessa.

Iltalehdessä oli seuraavia otsikoita: Estoniasta pelastunut: "Kauheinta oli kuulla avunhuudot pimeällä merellä". Estonian matkustajien todellinen määrä jäänee selvittämättä. Vainajien tunnistus vie viikkoja. "Syvyydestä minä huudan sinua Herra", Utön saaristolaiset ja varuskunta hyvästelivät vainajat. Keulaportin pettäminen aiheutti katastrofin? Miksi Estonian keulaportti petti? Turun poliisiaseman infopuhelin soi tauotta. Estonialta pelastunut: Perhe taas yhdessä. Ihmiset eivät tienneet mitä tulisi tehdä. Estonian nostaminen voi jäädä haaveeksi. Venäläinen asiantuntija uskoo hylyssä olevan eloonjääneitä. Estoniaan ei pääse ilman erikoisvarusteita.

Estonian turmasta 15 vuotta, blogisarja alkaa

Kellarikomeron siivouksen yhteydessä löysin säästämäni pussillisen lehtiä, joissa kerrottiin Estonia-turmasta. Olen nyt pyöritellyt lehtiä ja miettinyt mitä tekisin niille - roskiinko seuraavaksi? Kävi ilmi, että on tulossa viisitoista vuotta turmasta.

Tänään turmapäivän jälkeisenä päivänä muistelen, että kuulin töihin lähtiessäni radiosta autolautan kaatumisen. Muistelen käsitelleeni uutista vain yhden henkilön kanssa työpaikan pihalla. Hän huikkasi kiireissään, että eikö ollutkin kauheaa se autolautan kaatuminen. Myöntelin ja menin aloittamaan työasioitani. Vasta työpäivän jälkeen mediaa seuraamalla pääsin onnettomuudesta paremmin perille. Turma oli niin koskettava, että panin muutamia lehtiä säilöön. Nyt ne ovat edessäni ja aion kirjoitella niistä muutaman blogin.

Turmapäivän aamuna, 28.9.94, kuulin siis uutisen ensimmäiseksi radiosta. Iltapäivällä työstä palatessani ostin tavanomaisesti iltalehden, johon oli jo saatu otsikoita laivan uppoamisesta: Yli 800 hukkui, autolautta upposi yöllä Turun saaristossa. Autolautta upposi viidessä minuutissa. Pelastuneiden joukossa suomalaisia. Pelastuneet olivat järkyttyneitä. Erikoismiesten hälyttämisessä viivyteltiin.

Seuraavana päivänä, torstaina 29.9.94, päivälehti kertoi otsikoissaan: Tallinnasta Tukholmaan matkalla ollut autolautta kaatui Utön edustalla. Helikopterit poimivat myrskyävältä mereltä 139 pelastunutta. Euroopan vakavin rauhanajan meriturma kahdeksaan vuosikymmeneen. Estonia vaikeni hätäsanoman jälkeen. "Tämä on Estonia-alus. Kallistumamme on 20-30 astetta ja koneet ovat pimeänä." Helikopteri ainoa apu meressä ajelehtineille. Pintapelastajat nostivat puolialastomia ihmisiä vinssillä helikopteriin. Vettä pääsi autokannelle todennäköisesti keulasta. Vapaaehtoisia virtasi surevien tueksi Ruotsissa. "Se oli taistelua elämästä." En tajua, en tajua, en tajua." Epätoivoiset odottivat tietoa.

Edelleen saman päivän iltalehdessä oli otsikoita, joissa kerrottiin: Itämeri vei lähes 900. "Laivalla täysi kaaos." "Viisi ihmistä hukkui silmiemme edessä." "Mayday! Estonia. Kallistuma 20 astetta!" Pelastajien synkkä päivä Utön saarella. Vilho Itärannan pelastanut nainen paleltui kuoliaaksi. Kumilautat pelastivat veden varasta. Tallinna täyttyi hiljaisesta surusta. Kriisiapua saivat kaikki järkyttyneet. Muistikuvat piinaavat Estoniasta pelastuneita. Päivä tuskaista odotusta.

Tiedotusvälineitä seuraamalla alkoi siis paljastua koko tapahtuman karmeus. Suomen läheisyys autolautan kaatumispaikkana sekä onnettomuudesta pelastettujen siirtäminen Suomeen vei tunteet mukaan. Mieli ei pysynyt enää asiallisen rauhallisena vaan jokainen erillinen uutinen vei syvemmin mukaan onnettomuuteen. Miltähän tuo vaikuttaisi itse mukana olevana?

Viikko myöhemmin luin Henning Mankellin kirjaa "Viides nainen". Siinä Mankell kuvaa 2006 ilmestyneessä kirjassa, miten hän poliisina meni työpaikalleen syksyisenä aamuna Ruotsissa. Kaikki poliisit työpaikalla olivat hiljaisia ja kertoivat, että hiljaisuuden syynä oli edellisöinen laivaonnettomuus. Siinähän kuoli Tukholman poliiseja useampia, ammattiryhmänä. Henning itse työskentelee Etelä-Ruotsissa. Etelä-Ruotsin kirjassa kuvatut poliisit kunnioittivat siis kollegoidensa menehtymistä. Henning Mankell ei ollut kirjassaan riittävän tarkka Estonia-tapahtumien suhteen. Kirjaan tuli mielestäni aikamäärevirhe todellisiin tapahtumiin verrattuna, mutta hyvin lähellä oli oikeakin hahmottelu. Fictiohan saa olla fictiota.

Viheliäinen pupu

En saanut sipulisatoa tänä kesänä ollenkaan. Toukokuussa laitoin hyvin möyhennettyyn ja lisämullalla varustettuun maahan puntin sipuleita, niin kuin aina ennenkin. Istutuksen jälkeen sipulien päällä oli vielä jonkun aikaa suojaharso. Tämä kuitenkin poistettiin melko pian, kun sipulivarret olivat jo nousseet kymmenisen senttiä pinnasta. Eipä kulunut kovinkaan pitkää aikaa, kun havaitsin lähes kaikkia sipulinvarsia syödyn. Siinä sitä oltiin. Mikähän sipuleita oli sitten syönyt! No, pupupa tietysti. Myös ruohosipuli oli kynitty matalaksi. Loppukesästä sain tuotoksena yhden normaalikokoisen sipulin. Loput sipulit olivat uudistuneet kesän aikana syötäviksi, mutta kokoa ei tullut juuri ollenkaan. Näitä pikkusipuleita, jotka olivat hillosipulin kokoisia, yritettiin sitten syödä kuitenkin. Kesän aikana pupu kävi lyhentämässä ruohosipulia uudelleen, jos se oli välillä kasvanut. Muut sipulit saivat myöhemmin olla lähes rauhassa, mutta ne pupu oli jo ehtinyt tuhota.

Nyt on kostomieliala. Eipä oikeastaan säälitä, kun lehtiartikkeli kertoi, että Korkeasaaren leijonat, ahmat ja korppikotkat pääsevät syys-lokakuun vaihteessa nauttimaan lähiruokaa, Helsingistä pyydettyä citykania. Kaneja pyydystetään paitsi ampumalla myös loukuilla, verkoilla ja koulutettujen hillerien avulla. Kaneja on ammuttu myös jousilla. Toivottavasti kanikantaa saadaan pienennettyä, reilusti.

Kaneja on näkynyt kesän lopulla eri kokoisina, mutta erityisesti pieniä kaneja on pyörinyt useampiakin kerralla. Oma citykani istuskeli mielellään ruusuangervon juurella kuin patsas. Tietysti se oli ruusuangervonkin leikannut nysäksi ja oksat olivat kauniisti pensaan vieressä. Se ilmeisesti halusi esitellä tuotostaan. Muutamat ruusut on käsitelty samalla tavalla. Kaunis ruusupenkki oli tänä kesänä vaillinainen ruusupenkki. Pupu jopa puputtaa kukkaperennasta kukkien terälehtiä ohi kulkiessaan.

Mika Waltarin kirjassa, Neljä päivänlaskua, Waltari kirjoittaa miten tyttären neljä pupua vaikuttavat kovin tyhmiltä. Muita eläimiä Waltari kuvaa monisanaisesti ja keskustelee niiden kanssa, kun hän maapaikassaan syventyy mm. Sinuheen. Waltari kuitenkin inhoaa pupuja ja ihmettelee vielä, miten puput vaikuttavat vain syövän koko ajan. Täytyy päätyä samaan lausuntoon. Puput ovat tyhmiä ja syöppöjä. Ei voi muuta toivoa kuin, että kerran mökkipihalla juossut hilleri olisi ollut hyvin koulutettu. Pöllöt, ketut ja kaneja syövät tuhoeläimet tulkoon esiin.
Kuulemma rusakotkin ovat lähteneet kaneja pakoon.