Sir Simppa

Pitkäaikainen haaveeni omasta koirasta ei ole vielä toteutunut. Ja jos yhtä paljon järkeilen jatkossa koiran hankintaa, ei ehkä koskaan toteudukaan. Tähän haaveen toteutumattomuuteen on joitakin korvaushoitoja. Yksi tällainen on mökkinaapurina elävä Sir Simppa.

Simppa tuli naapuriin viitisen kesää sitten. Se on pitkäkarvainen Shetlanninlammaskoira eli lyhyesti sheltti. Tämä rotu kuuluu maailman kuuluisimpiin koirarotuihin, Suomessa se on 10:ksi suosituin. Koiraa kutsutaan myös pikku Lassieksi. Sir Simpalla on hienot ranskalaiset sukujuuret, mutta nyt se elelee tavanomaista perhe-elämää omistajansa nelihenkisessä perheessä. Hienot sukujuuret tai nykyinen perhe-elämä, molemmat tai erikseen, ovat muovanneet Simpalle hienon luonteen. Olen aivan myyty. Yhtään en ole joutunut pelkäämään, vaan pikemminkin Simppa on saattanut kokea kiusaantumista lähentymisyrityksistäni.

Vähän ensin arvelin, kuinka tulemme toimeen. Nuoruudessa, koulun välitunnilla, Lassie-koira kirmaisi kaveripiiriini ja juoksenteluihimme mukaan niin, että huomasin lopuksi käteni olevan Lassien hampaissa. Onneksi suojana oli tuolloin villalapanen eikä pahempaa vahinkoa päässyt tulemaan. Ko. Lassie oli ärsytetty ja jotenkin vihainen. Pieni pelko tuohon rotuun kuitenkin jäi.
Television kautta Lassie-elokuvia katsellessani ihmettelin, että tämä koirarotu kuvattiin mitä fiksuimmaksi.

Simppa vaikutti aluksi ujolta ja aralta, mikä lievitti pelkojani ko. koirarotua kohtaan. Simppa osoittautui kuitenkin hyvin koulutetuksi ja kasvatetuksi. Sillä on tarkat käyttäytymissäännöt. Se esim. ei saa lähestyä eikä ruveta haukkumaan vieraita ihmisiä. Lähentymisemme tapahtui todella varovasti. Simppa katsoi aina isäntäänsä, saako hän luvan, ennen kuin tulee lähietäisyydelle ja haistelemaan.

Tänä kesänä sitten tapahtui lähentymistä kovastikin. Simppa oli päiväkävelyllä mökkitiellä isäntänsä kanssa talutushihnassa. Panin kaiken viehätysvoimani peliin, lepertelin ja puhuttelin Simppaa kutsuvasti. Isäntä antoi Simpalle lähestymisluvan tai saattoi Simppa jopa lähestyä ilman lupaakin, aktiivisesti. Voi, miten oli ihanaa pörröttää Simpan pitkää karvaa ja silittää sitä. Näytti olevan harmaantumassa senkin turkki, joka muuten on valkoruskea ja keltainen mustalla vivahteella. Saimme oikein pitkän tovin seurustella siinä yhdessä. Sitten huomasin, että se oli istahtanut pyllyllään jalkani päälle ja ottanut asennon niin, että olimme kuin jonossa. Tiellä alkoi olla enemmänkin seurustelijoita, joten Simppa oli lähelläni pitempään. Se nousi seisomaan, mutta istahti uudestaan kotoisasti toiselle jalalleni. Tästä ei olotila enää voinut parantua. Viidentenä kesänä Sir Simppa ja minä muodostimme täten luottavaisen mökkinaapuruuden.

Totta kai paljon olen ohi kulkiessani huudellut Simppaa, Simppaa, Simppaa. Simpan taholta on vastakkain satuttaessa tapahtunut pientä nuuhkaisua, mutta ei sen enempää. Vadelmapuskan takaa, näkymättömyydestä, olen yrittänyt lirkutella sille hyvän yön toivotukset yms. Viime kesänä Simppa myös yllätti. Ryhdyin äänekkäästi ärhentelemään tv. antennin nokassa istuvalle harakalle tai kahdelle. Samassa kuului naapurista: Vuh, vuh! Simppa antoi "tulitukea", näin halusin sen nähdä. Todellisuudessa se saattoi kuitenkin ärsyyntyä yhtäkkisestä ärhentelystäni, koska rotu on herkkää eikä pidä huutamisesta.

Simppa on vartiointi- ja vahtikoira. Sen pitää saada olla laumansa kanssa. Se rakastaa perhettään. Se on hyväntahtoinen ja toimelias koira, mutta ei touhua eikä hössötä. Sir Simppa on omanarvontuntoinen ja hienostunut luonteeltaan. Tästä syystä tutustuminenkaan ei ole ollut mitenkään riehakas eikä nopea. Hiljaa hyvä tulee-sananlasku on pitänyt paikkansa.

Fanitusta

Madonnan konsertin alla kerron omasta idolistani. Olen ollut noin kymmenen vuotta Andy Mc Coyn fani. Nyt tosin ihailuni on laimentunut melkoisesti, lähes olemattomiin. Toki luen hänestä kertovat jutut, ja erityisesti luin uutiset Andyn patsaan paljastuksesta. Andy oli liikuttuneessa tilassa, kun hän patsasjuhlassa ihasteli miten jo eläessään saa nimikkopatsaan Pelkosenniemelle, syntymäkuntaansa.

Ihastuin kerta heitolla Andyyn, kun halusin katsella aikoinaan Hyvät, pahat ja rumat-talk showssa mikä heppu tuollainen rockin suomalainen kuuluisuus on. Sarasvuo haastatteli Andyä. Tämä istui sohvassa velttona kuin makaroni, muistaakseni poltti tupakkaa ja lipitti koko ajan ilmeisesti "miestä väkevämpää". Keskustelusta en muista mitään, mutta Andyn puhekin oli mitä hassuinta. Lopuksi hänen piti antaa näyte soitostaan. Andy hyppäsi lavalle, otti kitaransa ja ryhtyi soittamaan bändin muiden kaverien kanssa. Silloin ihastumiseni tapahtui. Hetken vaihtumisesta toiseen muutti täydellisesti Andyn. Hän alkoi soittaa kitaraansa ja oli hetkessä "täyttä rautaa". Siitä voimallisesta soitosta oli ihan pakko pitää. Andy näytti taitonsa minuutissa, vaikka juuri äsken oli istunut velttona ja valuvana sekä mahdollisesti humalassakin haastattelutilanteessa. En voinut muuta kuin ihastella. Andy on melkoinen persoona. Halusin tietää hänestä enemmän.

Kävin sitten katsomassa Andyn sukujuuristaan kertovan elokuvankin, Real Mc Coy:n. Siinä Andy kertoi sekoiluistaan, olihan hän ollut huumeidenkin käyttäjä, ja muka mustalaistaustaisista sukujuurista. Todellisuudessa Andyn suku on Pelkosenniemellä ja hänen setänsäkin teki patsaan elävälle legendalle. Andyn elämä on kai ollut melkoista aaltoliikettä törttöilyineen kaikkineen.
Rinnalla on kulkenut kuitenkin koko ajan amerikkalaissyntyinen Angela-vaimo. Tämän päivän lehti kertoi, että Andy lähtee rock-kiertueelle. Yksi uuden bändin jäsen onkin juuri Angela-vaimo.

Kun olin ihastuksessani parhaassa vaiheessa, tapasin myös Andyn työtehtävieni yhteydessä. Juttelin hänen kanssaan. Kovasti meinasin pyytää nimikirjoitusta ja kertoa, että olen hänen faninsa. Pokka piti ja keskustelin tai lähinnä kuuntelin häntä asiallisesti. Jotenkin vaistoan, että Andy on sydämellinen ihminen kaikkien hörhötyksiensä sisällä. Minusta hän on mielenkiintoinen persoona, kunhan pysyisi enemmän "kuivilla".